maanantai 19. kesäkuuta 2017

20617

Reilu viikko sitten kirjoitin asioita, joista ei kannattaisi puhua. Ei pitäisi paljastaa haurauttaan ennen kilpailuja. Tulisi säilyttää tyyneyden suojakilpi turvana. Tänne kirjoittamani ajatukset olivat siloiteltua totuutta. Sunnuntain viimeistelytreenissä olin kireä kuin viulunkieli, pillahtamaisillani itkuun, vaikka mitään erityisen epäonnekasta ei edes sattunut. Matkalla kotiin itkin äitille, kuinka pelkäsin jokaista lähestymistä jos nyt teen virheen Moonalle jää huono maku ja kaikki lähtee menemään väärään suuntaan… Äiti totesi omaan suorasanaiseen tyyliinsä siun tarttee tehdä jotain tuolle pääkopallesi, jos aiot ratsastaa kilpaa lauantaina. En odottanutkaan päähäntaputtelua, mutta kenties hieman lohdullisempia sanoja. Kun väsymysitkut oli sunnuntaina itketty, päätin sanoa ääneen, en odota mestaruuskilpailuista mitään. Illan aikana selvisi, että Moona ei ollut tiinehtynyt ensimmäisillä astutus yrityksille ja ajankohta uudelle astutusyritykselle oli otollisimmillaan juuri nyt muutamaa päivää ennen kilpailuja. Maanantai-iltana teimme äitin ja Moonan kanssa kesän kuudennen matkan orin luokse. Kaikki sujui tällä kertaa suunnitelmien mukaan, mutta on reilua todeta, että tämä ei ole suotuisin tapa valmistautua kilpailuun – Väinö Linna ei liioittele romaanissaan Tuntematon sotilas kuinka karua puuhaa hevosten lemmenpuuhat ovat. Tiistaina eläinlääkärimme kävi tarkistamassa Moonan tilanteen. Näytti sille, että astutus oli onnistunut. Seuraava tarkastus olisi juhannuksen jälkeen sunnuntaina. Varsahaaveet oli herätetty henkiin uudestaan.
Ratsastusepätoivossani olin kääntänyt kaiken tarmoni varsaunelmaan – onnistumiset (tosin täysin minun tekemisistäni riippumattomat) tuntuivat raahaavan haurasta itseluottamustani parempaan suuntaan. Pystyin jo ajattelemaan siinä määriin rationaalisesti, että jos haluaisin suoriutua paremmin kuin huonosti ei auttanut potkia itseään päähään enää enempää. Jos en luottanut itseeni, minulla olisi mukanani toinen johon voisin luottaa – Moona. Pitkin viikkoa puuhailin päämäärättömiä kivoja juttuja Moonan kanssa ja hoin mantran lailla päässäni Robin Schulzin OK kappaleen sanoja I don´t fear nothing when I hear you say It’s gonna be OK. Keskiviikkona hyppäsin kotona viimeisen kerran. Moona oli super hyvä ja minäkään en ollut hullumpi. Silti ajattelin no tuurilla en tällä kertaa aiheuttanut mitään katastrofeja.
Viimeiset kaksi päivää ennen kilpailuja keskityin tavallisiin valmisteluihin normaaliakin huolellisemmin. Valitsin Moonalle kaikkein hienoimman satulahuovan. Puhdistin varusteita ja lakkasin itselleni kisakynnet hehkumaan mustaa, kultaa ja timanttisia tähtiä. Perjantaina pesin Moonan sädehtimään kirkkaampana kuin kilpailupäivänä porottanut Lahden aurinko.
Ratsastin mestaruusradat varmaan 522 kertaa ajatuksissani viikon aikana. Ensimmäisillä mielikuvitusradoillani sain Moonan kieltäytymään noin joka toisella esteellä ja pudottamaan puomeja siellä ja täällä. Perjantaina pystyin ratsastamaan jo ratoja, jossa halusin hypätä. Pystyin ajattelemaan kuinka onnekas olin kun pystyin ylipäätään osallistumaan kilpailuihin.
Lauantaiaamu oli hyvin tavallinen. Moona oli innoissaan lähdössä. Ilma oli kauniin aurinkoinen. Matka Lahteen sujui leppoisasti. Ehdimme äitin kanssa pohdiskella kaikenlaista matkan varrella (niinkin innokkaasti, että taidettiin saada yksi Trafin taidekuvakin ikuistettua retkestämme). Vaikka olin mielessäni ratsastanut kisaradat monta kertaa jännitin ensimmäistä rataa varsin paljon. Verryttelin hieman liian vähän, kun ajattelin, että helle verottaa ja päivästä tulisi pitkä. Vaikka hoin radalla itselleni asettamaani mantraa näytä miulle seuraava este, jonka haluan päästä hyppäämään ja onnistumaan, ratsastin umpisurkeasti olin hidas ja kokoajan hieman väärässä rytmissä. Oli muutama läheltä piti tilanne, mutta tässä kohtaa ratkaisevaksi nousee kaksi asiaa: Onni pitää ansaita – hyvillä ratsastajilla on treenaamisella ”ansaittu” tuuri mukanaan  kavioiden osuessa puomeihin sekä minulla oli Moona – hevonen, joka ei jätä  minua koskaan pulaan. Kun minä jänistän, Moona tietää mitä tehdä – mennä vain niin kuin olen opettanut. Moonan ansiosta olimme ensimmäisen osan jälkeen neljänsiä emmekä esimerkiksi neljänsiätoista. Olin kolme minuuttia radan jälkeen vihainen itselleni. Sen jälkeen olin vain kiitollinen Moonalle. Tiesin, että mitaliinkin minun pitäisi ratsastaa paljon paremmin. Finaaliradalla parityöskentely ei onnistu, jos toinen on ainoastaan vapaamatkustaja. Moonan ilo radalla ja kiitollisuus sitä kohtaan pudottivat harteiltani vähintään 500 kiloa huolehtimista ja murhetta pois. Halusin olla finaaliradalla Moonan arvoinen. Halusin voittaa kultaisen tammani takia. Starttasin finaaliradalle ensimmäisen osakokeen tapaan toisena, jolloin en voinut tietää kuinka nopeasti pitäisi ratsastaa voittaakseen. Lähdin radalle virne suupielessä ja sama hehku silmissä kuin hevosellani. Teimme Moonan kanssa niin kuin osaamme. En ehtinyt ajatella kertaakaan entäs jos… Radan jälkeen tiesin, että olimme hyviä. Olimme voittajia, vaikka joku muu menisi ohitsemme sijoituksissa. Matka sunnuntain epätoivoisesta itkusta lauantain ilon ja riemun finaalirataan oli tuhansien valovuosien mittainen.

Voitimme finaalin ylivoimaisesti. Kokonaiskilpailussa saimme hopeaa. Ehdin muutaman hetken olla vihainen itselleni, että pilasin mahdollisuuden voittoon ensimmäisellä radalla. Päällimmäisenä on kuitenkin iloa ja kiitollisuus. Tätä urheilu on parhaimmillaan kylmiä väreitä, suuria tunteita, yhdessä koettuja hetkiä, hymyä, joka on leveämpi juuri siksi, että se muistaa miten musertavalta epätoivon hetkillä tuntuu.
Kuva: Ella Vainio

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos, jättämäsi jälki ilahduttaa meitä kovasti!