sunnuntai 11. kesäkuuta 2017

11617

Mestaruuskilpailut muutaman päivän päässä. Tässä vaiheessa kuuluisi tuntua, jos ei kuolemattomalle, niin ainakin voittamattomalle.
Ei tunnu.
Henkimaailman asiat ovat kummallisia ja kaikessa kummallisuudessaan kovinkin mielenkiintoisia. Minulla ei oikeastaan ole minkäänlaista järjellistä syytä negatiivisille tuntemuksille. Minulla ei ole paineita menestyä – voittaminen on tietenkin kivaa, mutta osallistuminen on jo mukava yllätys. Olin ennalta varautunut, että astuttamisen takia Moona ei olisi kilpailukunnossa ollenkaan tänä kesänä. Toisin kävi: tammani on, ei elämänsä kunnossa, mutta varsin oivassa vireessä. Hidaste on minun vireeni. Minua ei pelota mennä radalle. Päinvastoin haluisin tehdä enemmän – treenata ja hioa kaikkia osa-alueita vieläkin paremmaksi ja enemmän. Analysoin liikaakin. Jos radalla on 15 hyppyä, joista 14:lle olen tuonut hevosen hyvin jään vatuloimaan sitä yhtä, joka ei onnistunut.
Ajatusmallini ei romahduta maailmoja. Ymmärrän, että ratsastuskisat ovat vain harrastus ja elämässä on tärkeämpiäkin asioita. Haluaisin kuitenkin olla parhaimmillani kilpailutilanteessa. Ajatusmallit eivät muutu ongelmien välttelyllä ja hokemalla kaikki menee hyvin ja osaat ihan kivasti. Minä uskon, että ajatusmallit muuttuvat ongelmien myöntämisellä ja niihin puuttumalla.
Tässä vaiheessa valmistautumista ei opetella uusia temppuja, vaan yritetään löytää mahdollisimman luottavainen balanssi. Pidän Moonasta hyvää huolta ja lahjon sitä normaaliakin suuremmalla namimäärällä. Valitsen mieluisimman värisen satulahuovan, joka tällä kertaa on mustaa ja kultaa. Mustaa kilpailujen mustallehevoselle ja kultaa kultaiselle ystävälleni.

Sanovat, että epävarmuuttaan ei saa näyttää ennen kilpailuja. Mutta Viivi ja Moona eivät piittaa muutenkaan yleisistä säännöistä. On helpompi hengittää, kun ei tarvitse esittää hienompaa ja varmempaa kuin oikeasti on.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos, jättämäsi jälki ilahduttaa meitä kovasti!