sunnuntai 14. toukokuuta 2017

14517

Minun äitini ei ole pullantuoksuinen höösääjä. Meillä menee hommat niin, että minä leivon perunapiiraat ja äiti hoitaa leka- ja vasarahommat, joissa minä olen ihan paska.
Äiti on minun paras ystäväni. Ei siksi, että meillä on tämä pakollinen yhteys - verisukulaisuus - vaan siksi, että äiti sattuu olemaan se ihminen tässä maailmassa, jota arvostan eniten.
Olemme tietyissä asioissa hyvin erilaisia. Minä olen varovainen ja äiti on hullunrohkea. Minä olen kontrollifriikki ja äiti on huithapeli. Listaa voisi jatkaa, mutta se ei ole tarpeen. Olennaista on, että tiedostaa; emme ole samanlaisia.
Minun äidissäni on parasta se, että se tuntee minut paremmin kuin minä itse tunnen itseni. Äiti tietää oikeat sanat, kun Kosti kieltäytyy laukkaamasta oikeaa laukkaa ja minä olen mielestäni täysin kelvoton ratsastaja. Haluaisin lähteä ulvoen pois kentältä ja vajota olenmaailmanpaskinratsastaja-itsesääliin. Äitini ei sano "kyllä sie ratsastat ihan hyvin" tai "anna olla", vaan äiti sanoo "ratsasta paremmin, keskity, tee mitä osaat, jatka". Rakastan äitiä, joka ei anna minun luovuttaa kun oma uskoni horjuu. Vaatii äärimmäistä voimaa olla rohkea, kun toinen luota itseensä.
Silloin kun äitini pelkää hän ei näytä sitä minulle. Kolme kertaa on kuulemma pelännyt, kun ratsastan. Viimeisin kerta oli eilen. Ei sanonut mitään. Käveli kauemmas radan vierestä ja toivoi, että en telo itseäni. Minä en tiennyt mitään. Olisin saattanut toisen pelon nähdessäni huolestua ja epäillä omia kykyjäni. Jälkikäteen naurettiin yhdessä kuin viisitoistakesäiset pojat ekojen mopoillakeulimisten jälkeen helpotuksen endorfiiniryöpyssä kun on selvitty, vaikka läheltä piti ja pelotti aika pirusti.
Minulla ei ole tällaista yhteyttä kenenkään kanssa. Me voimme sanoa toisillemme mitä tahansa (tai olla sanomatta mitään) ja silti luottaa, että tämä rakkaus kestää.
Äitini - vahvin tuntemani ihminen. Tuki ja turva.

1 kommentti:

Kiitos, jättämäsi jälki ilahduttaa meitä kovasti!