perjantai 26. toukokuuta 2017

26517

Ajatuksella tehdystä valmistautumisesta huolimatta todellisuudessa kaikki ei aina suju kuin elokuvissa. Edellisessä postauksessa puhuin unelmieni torstaista. En kirjoita nyt täydellisestä katastrofista - kukaanhan ei kuollut. Kirjoitan pettymyksestä. Olen pettynyt itseeni. Olin innossani sokeutunut; laitoin itseni ja hevoseni liian vaikeaan paikkaan. 
En vuodattanut paluumatkalla kyyneleitä Itämerellistä, vaan Atlantin valtamerellisen. En ollut enää maailman ajattelemattomin hevosenomistaja ja paskin ratsastaja, vaan edellä mainittujen määreiden lisäksi vielä  surkein tytär, osaamattomin opettaja ja kelvoton ihminen noin ylipäätään. Aamulla heräsin kuudelta siivoamaan vaatekaappia. Minulla on tapana kanavoida ahdistusta kaikenlaiseen aivottomaan järjestelyyn.
Mutta kuinka nenän, polvet ja sielun ruvelle särkeneestä kaatumisesta parannutaan? Ei ainakaan tönimällä itseään uudelleen mahalleen. Kun onnistuu, on helppo kannustaa itseään ja nähdä tulevaisuus mahdollisuuksina. Toisin on vähemmän hyvinä hetkinä. Vihaan kaikkea amerikkalaistyylistä ällöhymypositiivisuutta. Suhtaudun hankaliin asioihin paljon käytännöllisemmin. Ajattelen Nick Skeltonia ja selkärangan murtumia, joidan jälkeen mies voittaa ties kuinka monensissa olympialaisissaan viimein kultamitalin. Ajattelen Marcus Ehningiä. Mies ratsastaa silmissäni kuin jumala, mutta ei ole varmasti ratsastanut aina noin. Luovuttivatko Skelton ja Ehning ensimmäiseen, toiseen tai kolmanteen vastoinkäymiseen? Eivät varmasti. Sitten ajattelen Moonan viime kevättä ja mystisiä jalkaongelmia. Mietin Moonalta liki hengen vienyttä suolistotulehdusta. Palautan mieleeni oman viime vuoteni - elämän jatkuvien fyysisten kipujen riivaamana.
Minulla on just nyt asiat aika pirun hyvin. Olen perjantaiaamuna kasilta ekan hevosen selässä ja ennen aamupäiväheiniä olen ratsastanut kaikki omat hevoseni hindun lailla mantraa hokien ratsasta kuin Ehning ratsasta kuin Ehning. Olen ratsastanut paremminkin, mutta myös huonommin. Pääasia on oikeen suuntaan otettu askel - eteenpäin.

 

tiistai 23. toukokuuta 2017

23517

Mille sinusta tuntuu unelman äärellä?
Jännittääkö, että saatat mokata vielä kalkkiviivoilla?
Maistuuko suussasi jo kuohuviinin makeus?
Tuntuuko kenties tyhjälle - mitä sitä tavoittelisi seuraavaksi?

Olen kilpaillut suomenhevosilla enemmän kuin yhden ja kahden kauden ajan. Minulla on ollut pieni unelma, josta en ole tehnyt pakkomiellettä. En ole halunnut tehdä tästä juttua. Olen toivonut pääseväni osallistumaan valtakunnan parhaiden suomenhevosten Prix de Suomen Hippos -luokkiin.

Nyt on niin, että helatorstaina Riihimäellä yksi unelma toteutuu. Ja mille minusta tuntuu?
No...

WOHOOO!!! Kuinkaälyttömänsiistiä!! Tähänkohtaanmontamontasuperlatiiviä!

Molemmat kisakumppanini ovat paremmassa tikissä kuin uskallan toivoa. Minä saan matkaani luotettavat ja tutut apujoukot. Nyt saan nautiskella näistä hetkistä. Tuntuu satumaiselle päästä jännittämään kisastartteja ja aistimaan tuhannen kultasiipisen perhosen siivet vatsanpohjassa ilman epäonnistumisen pelkoa. Tämä on tunnetta, josta Cheek räppää voittajat ei pelkää hävii.
Kuva: Oona Pitkonen

lauantai 20. toukokuuta 2017

20517

Kävin baarissa.
Rasti seinään. Päivitys feisbuukkiin. Ilmoitus paikallislehteen. Tätä ei nimittäin tapahdu usein.
Tein havaintoja - toki muista ihmisistä, mutta ensisijaisesti itsestäni. Minulle tuli hirmuisen epävarma ja ruma olo. Minulla oli päälläni kivat vaatteet ja olin askarrellut itselleni meikin, joka ei näyttänyt (ainakaan omasta mielestäni) lasten kasvomaalaukselta. Lähtötilanteellisesti minun olisi pitänyt tuntea itseni ihan sopivaksi, sieväksi ja hyväksi.
Toisin kävi. Tunteitaan ei voi valita. Minusta tuntui teennäiseltä, jopa valheelliselta. Minulle tuli mieleen mainos vuosien takaa, jossa meikkaamista seuraava tytär kysyy äidiltään: "Miksi pitää yrittää näyttää kauniimmalle kuin 
oikeasti on?" 

Sille minustakin tuntui. Yritin olla kaunis. Halusin kovasti olla kauneuden ideaalin kaltainen. Tiukkaa tummaa farkkua. Saapikkaat jalassa. Mustaa kynää silmissä. Hiukset avoinna.
Miksi pitää olla kaunis? Onko se velvollisuus, johon pitää pyrkiä?
Minusta vähän tuntuu sille, että en halua olla kaunis, jos se tarkoittaa yhteiskunnan odotusten mukaista kauneusihannetta.
Minä haluan olla kaunis tunteen tasolla. Haluan, että minusta tuntuu kauniille. Tunne liittyy usein  ulkoisiin seikkoihin, mutta ulkoinen on lähtöisin sisäisestä. Innostuksen hehku silmissä. Teeskentelemätön hymy. Rentoutunut ja levollinen kroppa.

Kenenkään ei tarvitse olla kaunis, mutta kaikkien tulisi saada tuntea olevansa kaunis.

sunnuntai 14. toukokuuta 2017

14517

Minun äitini ei ole pullantuoksuinen höösääjä. Meillä menee hommat niin, että minä leivon perunapiiraat ja äiti hoitaa leka- ja vasarahommat, joissa minä olen ihan paska.
Äiti on minun paras ystäväni. Ei siksi, että meillä on tämä pakollinen yhteys - verisukulaisuus - vaan siksi, että äiti sattuu olemaan se ihminen tässä maailmassa, jota arvostan eniten.
Olemme tietyissä asioissa hyvin erilaisia. Minä olen varovainen ja äiti on hullunrohkea. Minä olen kontrollifriikki ja äiti on huithapeli. Listaa voisi jatkaa, mutta se ei ole tarpeen. Olennaista on, että tiedostaa; emme ole samanlaisia.
Minun äidissäni on parasta se, että se tuntee minut paremmin kuin minä itse tunnen itseni. Äiti tietää oikeat sanat, kun Kosti kieltäytyy laukkaamasta oikeaa laukkaa ja minä olen mielestäni täysin kelvoton ratsastaja. Haluaisin lähteä ulvoen pois kentältä ja vajota olenmaailmanpaskinratsastaja-itsesääliin. Äitini ei sano "kyllä sie ratsastat ihan hyvin" tai "anna olla", vaan äiti sanoo "ratsasta paremmin, keskity, tee mitä osaat, jatka". Rakastan äitiä, joka ei anna minun luovuttaa kun oma uskoni horjuu. Vaatii äärimmäistä voimaa olla rohkea, kun toinen luota itseensä.
Silloin kun äitini pelkää hän ei näytä sitä minulle. Kolme kertaa on kuulemma pelännyt, kun ratsastan. Viimeisin kerta oli eilen. Ei sanonut mitään. Käveli kauemmas radan vierestä ja toivoi, että en telo itseäni. Minä en tiennyt mitään. Olisin saattanut toisen pelon nähdessäni huolestua ja epäillä omia kykyjäni. Jälkikäteen naurettiin yhdessä kuin viisitoistakesäiset pojat ekojen mopoillakeulimisten jälkeen helpotuksen endorfiiniryöpyssä kun on selvitty, vaikka läheltä piti ja pelotti aika pirusti.
Minulla ei ole tällaista yhteyttä kenenkään kanssa. Me voimme sanoa toisillemme mitä tahansa (tai olla sanomatta mitään) ja silti luottaa, että tämä rakkaus kestää.
Äitini - vahvin tuntemani ihminen. Tuki ja turva.

maanantai 8. toukokuuta 2017

8517

Minulla on neljä omaa hevosta, joista yksi on eläkeläismamma Nanni ja toinen on Kosti kolmevuotias, joka vasta totuttelee ratsastushommiin.
Moona ja Kaspar ovat ainoat hevosistani, joiden kanssa kaikenlainen treenaaminen ja kisaaminen on mahdollista.
Kahdenkin hevosen kanssa työskentely kehittää minua ratsastajana, mutta se kokemus, mikä minulla tällä hetkellä on hevosista ja ratsastamisesta ei ikimaailmassa olisi mahdollinen ilman kaveriheppasia, jotka eivät ole omassa omistuksessani.
Olen onnekas, kun olen saanut jo varsin nuorena ratsastaa toisten ihmisten hevosia.
Minulle jokainen hevonen on mahdollisuus.
Ei ole olemassa liian hyviä, liian huonoja tai mahdottomia hevosia.
Jokainen hevonen asettaa taitoni, luottamukseni, määrätietoisuuteni ja rohkeuteni testiin.
Maailmassa ei ole kahta hevosta, jotka toimisivat täysin samoin.
On fakta, että hevoset eivät sopeudu minun tapoihini, vaan minun tehtäväni on löytää jokaiselle ratsulleni parhaiten sopiva tyyli.
On ihan sama kuiskuttelenko ratsulleni suomeksi vai huudanko perkelettä kurkkusuorana, jos hevonen kommunikoi vain ranskaksi.
Jokainen hevonen, jokainen tilanne muovaa minua jollain tavalla.
Aina sopeutuessani uuteen tilanteeseen joudun arvioimaan itseni uudelleen.
Kriittinen arviointi taas on avain kehittymiseen.
Minä en ratsasta maineesta.
Minä en ratsasta rahasta.
Minä en ratsasta kunniasta.
Minä ratsastan rakkaudesta hevosiin ja intohimosta oppia käyttämään paremmin hevosten kieltä.


Kuvassa on Kimara. Hän on yksi ratsastettavistani, yksi opettajistani.

torstai 4. toukokuuta 2017

4517


Tavoittele unelmaa.
Älä jämähdä paikalleen.
Uskalla kurkotella kohti kuuta.
Halua enemmän.
Muutu.

En tiedä onko kyse tämän ajan hengestä vai ylipäätään ihmisyydestä, mutta yleisesti itsensä parantelemista pidetään liki kansalaisvelvollisuutena. Sitä kai elämä on, ei paikallaan möllöttämistä, vaan menemistä. Välillä sitä huomaa hiihtävänsä ihan väärään suuntaan. Aina voi kuitenkin palata samaa latua takaisin tai ruveta tamppaamaan uutta latua aivan toista määränpäätä kohti.
Minuun on iskostunut todella vahvasti tarve tavoitella milloin mitäkin. Tavoitellessani vaihtuvia päämääriäni olen hyvin totaalinen - liki maaninen. Olen varmasti kertonut, kun Viivi 12-vee näki ikäisensä seiväshyppääjäpojan kävelevän käsillään harjoitusleirillä. Heti kotiin päästyään Viivi aloitti armottoman ja jokailtaisen käsilläkävelyharjoittelun olkkarissa. Siinä koriste-esineet hyllyillä helisivät ja telkkari oli vaarassa useaan otteeseen, mutta Viivi opetteli käsilläkävelyn ennen seuraavaa leiriä. Edellä esitetty vain pienenä esimerkkinä fanaattisuudestani. Kun innostun, olen ehdoton ja sokeudun muulle maailmalle. On vain minä ja tavoite.
Pakko myöntää aikuistuminen on pyöristänyt kulmiani. Saatan nähdä mustan ja valkoisen välillä häivähdyksen hopeaa. En ole enää nii-iin yksisilmäisen jääräpäinen kuin hieman nuorempana. Tästäkin huolimatta mietin olenko reilu ensiksikin hevosia kohtaan ja toiseksi itseäni kohtaan, kiristäessäni ruuvia, halutessani enemmän? Puolustuspuheenvuoro: hevoset ja heidän hyvinvointinsa ovat aina ykkössijalla. Minun haluni ja tavoitteeni tulevat vasta iloisten ja terveiden hevosten jälkeen. Mutta silti mietin onko tämä kaikki sen arvoista? Olisiko parempi päästää itsensä helpolla ja tyytyä kaikkeen siihen, mitä minulla jo on? Ehdinkö elää, jos mielessä laukkaavat täsmällisempi apujen käyttö, laadukkaampi ruokinta ja hyödyllisempi oheisharjoittelu.
Tajuanko rakastaa?
Mietin oikeasti aika kauan.
Tulinko valaistuneemmaksi? Luulen niin. Kuuhun kurkottelu on minun tapani elää. Haluni saada enemmän saa sydämeni lyömään vahvemmin ja keuhkoni täyttymään elämästä. Rakastan tietä, jonka seuraavaan mutkaan  ei voi varautua. Tällä tiellä, joutuu joskus pettymään. Kaikki unelmat eivät toteudu. Mutta mitä väliä, jos rakastaa matkaa ja kuun sijasta monet tähdetkin ovat saavutettuna upeita aarteita.