torstai 20. huhtikuuta 2017

20417

Olen tehnyt tätä ennenkin - useita kertoja. 
Olen vuosien varrella kartuttanut välinevarastoani. On leveää pensseliä suurien linjojen laveeraamiseen. On pienen pieni suti yksityiskohtien nysväämiseen. Näillä on maalailtu kaikenlaista.
Silti jokaisen uuden valkokankaan äärellä tunnen itseni ensikertalaiseksi. Mielessä sinkoilee kysymysten perhosparvi: Mitäköhän tästä tulee? Entä jos taitoni eivät riitä? Mistä olisi parasta alkaa? 
Vauhtiin päästyäni nauran alun epävarmuudelle. En edes muista miksi pelkäsin vetää ensimmäistä hataraa viivaa hahmotelmaksi tulevalle. Monet asiat eivät ole menneet suunnitelmien mukaan, mutta niin sen kuuluukin mennä. Jokainen nyt-hetki näyttää teoksen uudessa - ennalta-arvaamattomassa - valossa, johon en ole voinut perusteellisista ennakkovalmisteluista huolimatta varautua.
Voi kuinka rakastan tätä pientä koipeliinia, jonka kanssa eläminen on murskannut jo vaikka kuinka monta "näin tämä hevosten sivistäminen sujuu" -kokemustani.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos, jättämäsi jälki ilahduttaa meitä kovasti!