tiistai 17. tammikuuta 2017

17117

Elämässä on aika vähän satavarmoja asioita, mutta yhdestä voin laittaa pääni pantiksi. Kuolema korjaa meistä jokaisen – ennemmin tai myöhemmin. Minä olen joutunut hyvästelemään. Lopullinen luopuminen ei ole hilpeää, mutta olen oppinut, että synkimmissäkin hetkissä on häivähdys valoa. Minulle kohtaamani kuolemat ovat antaneet aiheen muokata ajatustapojani. Minun korviini kuiskivat ukkini, Kassu-ponini, entinen luokkakaveri ja monet muut: tämä hetki voi olla viimeinen.


Kuolleista pääsemme eläviin ja päivän ratsastuksiin. Ratsastin yhtä sujuvasti kuin junnuleijonat pärjäsivät Kanadan MM-turnauksessa tänä vuonna. Olin väärässä rytmissä. En saanut hevosia rentoutumaan. Inhotti, ei vähän, vaan ihan hitosti. Tämän kaltaisiin päiviin tarvitsen kuolleita enkeleitä kuiskimaan korvaani. Vaikka haluisin olla paras ja kehittyä jättiloikin, en tee sitä keinolla millä hyvänsä. Kuolleet muistuttavat: Jos tämä on viimeinen yhteinen aikanne, millaisena haluat hevosesi muistavan sen? Minä haluan lopettaa harjoituksen naurettavan helppoon tehtävään ja päästä kehumaan ystävääni, kuin alistaa hevosen väkisin ideaaliseen suoritukseen. Kaikkea ei voi saada. Minulle ystävyys on tärkeämpi kuin maksimaalinen suoritus. Tietoisuus omista arvoista vaimentaa tyytymättömyyden kitinän. Olin tänään ratsastajana kehno, mutta se on ihan ok, koska päätin treenin rapsutuksiin hevoselle, jonka (toivottavasti) toistaiseksi viimeinen muistijälki minusta on myönteinen.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos, jättämäsi jälki ilahduttaa meitä kovasti!