perjantai 4. elokuuta 2017

4817

Neljäs elokuuta. Sataa. Hieman haukotuttaa; olen nukkunut aavistuksen levottomasti. Istun keittiönpöydän ääressä. Suupieliä nykii... ylöspäin... ilman sen suurempaa syytä. Tai oikeasti on syytä. Minulla on just tänään kaikki melkien liiankin hyvin. Liian siksi, että tunnen itseni aivan valtavan onnekkaaksi: minusta on tullut terve kaikilla mittareilla mitattuna, minulla on työ, joka mahdollistaa tavalliseen elämään riittävän toimeentulon ja intohimoa herättävän harrastuksen, minulla on merkityksellisiä ihmisiä miun ympärillä, saan olla sellainen kuin olen, koen olevani rakastettu ja uskallan rakastaa itsekin, hyviä juttuja - ja niin paljon! Minua melkein hirvittää kirjoittaa miulla on kaikki just nyt ihan hiton hyvin. Melkein pelottaa luottaa tähän hetkeen, sillä päässä humisee itku pitkästä ilosta, kel onni on se onnen kätkeköön jne jne Kieltäydyn panikoitumasta. En jää odottelemaan ongelmia, vaan leijun täällä kuplassani ja luotan tähän hetkeen. Teen näitä juttujani ja annan flow'n kuljettaa.
c. Marika Hellman

maanantai 24. heinäkuuta 2017

24717

Tää on just siulle, joka olet juuri tullut jätetyksi. Tää on just siulle, joka et päässyt edes työhaastatteluun. Tää on just siulle, joka epäonnistuit kauden tärkeimmässä kisassa.

Viivin kesään on mahtunut mahtavia kokemuksia. Alkukesä oli kaikesta huolimatta värittetty epätoivon harmaansävyillä. Vähän huolia tulevista töistä. Pikkaisen epäuskoa harmaan nuorukaisen ratsukoulutuksesta. Paljon epävarmuutta taidoistani pikkuorin kanssa. Liian monet epäonniset kisat. Kehno fyysinen kunto. Epämääräinen riittämättömyys ei muutamalla, vaan lähes kaikilla elämän osa-alueilla. Että mitäkö mietin kysyy facebook, no sitä että en oo Torsansalon paskin ratsastaja, vaan maailman paskin ratsastaja, osaamattomin opettaja, hiton ruma ja ihan paskassa kunnossa.

Mutta tämän tekstin piti olla rohkaisupuhe, ei melankolista itsesääliä. Tää on Roope Salmisen ja Koirien Tanssi se ulos, ei mikään ranteetauki-iskelmälyriikka. On ollut hieman hankalampaa aikaisemmin ja siksi päätin kesäkuussa, että en hitto pilaa tätä kesää muutaman hidasteen takia. Keskityn hyvisjuttuihin. Elän tätä hetkeä ja yritän tehdä tästä parhaan mahdollisen hetken. Vihdoin ja viimein pääsin rytmiin käydä useamman kerran viikossa punttisalilla. Ratsastin Kostilla kolme kertaa viikossa ja hoin itselleni mantran lailla "vaikeista hevosista tulee parhaita hevosia". Kasparin kanssa tein kaikkea muuta kuin hyppäsin. Ostin itselleni uusia vaatteita, vain koska ne olivat minusta kivoja. Listaa voisi jatkaa edelleen, mutta ei ole tarpeellista kertoa kaikkea tässä.

Ajoin eilen yöllä (vai olikohan se jo tänään) kotiin. Olin muutamaa tuntia aiemmin hypännyt Kasparin kanssa parhaan treenin piiiitkiin aikoihin. Kelailin mielessäni muutamia muita viime viikkojen tapahtumia. Kosti on edistynyt kuin taikaiskusta. Kokeilin huvikseni leuanvetoja; 16. Punttisali on tehnyt hyvää - kroppa tuntuu taas omalle. Moona on onnellisesti tiineenä. Tätäkin listaa voisin jatkaa ja jatkaa ja jatkaa. Kuningasoivalluksia syntyy yksin yöllä Skodan ratissa. Olen niin kiitollinen, että tänä kesänä olen luottanut omiin valintoihin. Olen uskaltanut mennä sokeasti eteenpäin ja luottanut, että jossain vaiheessa näen selkeämmin.

Usko siekin. Jossain vaiheessa tuuli kääntyy ja sumuverho vedetään pois auringon edestä. Jos ei nyt, niin se ei tarkoita ettei huomennakaan. 
Kuva: Elisa Karvonen

maanantai 19. kesäkuuta 2017

20617

Reilu viikko sitten kirjoitin asioita, joista ei kannattaisi puhua. Ei pitäisi paljastaa haurauttaan ennen kilpailuja. Tulisi säilyttää tyyneyden suojakilpi turvana. Tänne kirjoittamani ajatukset olivat siloiteltua totuutta. Sunnuntain viimeistelytreenissä olin kireä kuin viulunkieli, pillahtamaisillani itkuun, vaikka mitään erityisen epäonnekasta ei edes sattunut. Matkalla kotiin itkin äitille, kuinka pelkäsin jokaista lähestymistä jos nyt teen virheen Moonalle jää huono maku ja kaikki lähtee menemään väärään suuntaan… Äiti totesi omaan suorasanaiseen tyyliinsä siun tarttee tehdä jotain tuolle pääkopallesi, jos aiot ratsastaa kilpaa lauantaina. En odottanutkaan päähäntaputtelua, mutta kenties hieman lohdullisempia sanoja. Kun väsymysitkut oli sunnuntaina itketty, päätin sanoa ääneen, en odota mestaruuskilpailuista mitään. Illan aikana selvisi, että Moona ei ollut tiinehtynyt ensimmäisillä astutus yrityksille ja ajankohta uudelle astutusyritykselle oli otollisimmillaan juuri nyt muutamaa päivää ennen kilpailuja. Maanantai-iltana teimme äitin ja Moonan kanssa kesän kuudennen matkan orin luokse. Kaikki sujui tällä kertaa suunnitelmien mukaan, mutta on reilua todeta, että tämä ei ole suotuisin tapa valmistautua kilpailuun – Väinö Linna ei liioittele romaanissaan Tuntematon sotilas kuinka karua puuhaa hevosten lemmenpuuhat ovat. Tiistaina eläinlääkärimme kävi tarkistamassa Moonan tilanteen. Näytti sille, että astutus oli onnistunut. Seuraava tarkastus olisi juhannuksen jälkeen sunnuntaina. Varsahaaveet oli herätetty henkiin uudestaan.
Ratsastusepätoivossani olin kääntänyt kaiken tarmoni varsaunelmaan – onnistumiset (tosin täysin minun tekemisistäni riippumattomat) tuntuivat raahaavan haurasta itseluottamustani parempaan suuntaan. Pystyin jo ajattelemaan siinä määriin rationaalisesti, että jos haluaisin suoriutua paremmin kuin huonosti ei auttanut potkia itseään päähään enää enempää. Jos en luottanut itseeni, minulla olisi mukanani toinen johon voisin luottaa – Moona. Pitkin viikkoa puuhailin päämäärättömiä kivoja juttuja Moonan kanssa ja hoin mantran lailla päässäni Robin Schulzin OK kappaleen sanoja I don´t fear nothing when I hear you say It’s gonna be OK. Keskiviikkona hyppäsin kotona viimeisen kerran. Moona oli super hyvä ja minäkään en ollut hullumpi. Silti ajattelin no tuurilla en tällä kertaa aiheuttanut mitään katastrofeja.
Viimeiset kaksi päivää ennen kilpailuja keskityin tavallisiin valmisteluihin normaaliakin huolellisemmin. Valitsin Moonalle kaikkein hienoimman satulahuovan. Puhdistin varusteita ja lakkasin itselleni kisakynnet hehkumaan mustaa, kultaa ja timanttisia tähtiä. Perjantaina pesin Moonan sädehtimään kirkkaampana kuin kilpailupäivänä porottanut Lahden aurinko.
Ratsastin mestaruusradat varmaan 522 kertaa ajatuksissani viikon aikana. Ensimmäisillä mielikuvitusradoillani sain Moonan kieltäytymään noin joka toisella esteellä ja pudottamaan puomeja siellä ja täällä. Perjantaina pystyin ratsastamaan jo ratoja, jossa halusin hypätä. Pystyin ajattelemaan kuinka onnekas olin kun pystyin ylipäätään osallistumaan kilpailuihin.
Lauantaiaamu oli hyvin tavallinen. Moona oli innoissaan lähdössä. Ilma oli kauniin aurinkoinen. Matka Lahteen sujui leppoisasti. Ehdimme äitin kanssa pohdiskella kaikenlaista matkan varrella (niinkin innokkaasti, että taidettiin saada yksi Trafin taidekuvakin ikuistettua retkestämme). Vaikka olin mielessäni ratsastanut kisaradat monta kertaa jännitin ensimmäistä rataa varsin paljon. Verryttelin hieman liian vähän, kun ajattelin, että helle verottaa ja päivästä tulisi pitkä. Vaikka hoin radalla itselleni asettamaani mantraa näytä miulle seuraava este, jonka haluan päästä hyppäämään ja onnistumaan, ratsastin umpisurkeasti olin hidas ja kokoajan hieman väärässä rytmissä. Oli muutama läheltä piti tilanne, mutta tässä kohtaa ratkaisevaksi nousee kaksi asiaa: Onni pitää ansaita – hyvillä ratsastajilla on treenaamisella ”ansaittu” tuuri mukanaan  kavioiden osuessa puomeihin sekä minulla oli Moona – hevonen, joka ei jätä  minua koskaan pulaan. Kun minä jänistän, Moona tietää mitä tehdä – mennä vain niin kuin olen opettanut. Moonan ansiosta olimme ensimmäisen osan jälkeen neljänsiä emmekä esimerkiksi neljänsiätoista. Olin kolme minuuttia radan jälkeen vihainen itselleni. Sen jälkeen olin vain kiitollinen Moonalle. Tiesin, että mitaliinkin minun pitäisi ratsastaa paljon paremmin. Finaaliradalla parityöskentely ei onnistu, jos toinen on ainoastaan vapaamatkustaja. Moonan ilo radalla ja kiitollisuus sitä kohtaan pudottivat harteiltani vähintään 500 kiloa huolehtimista ja murhetta pois. Halusin olla finaaliradalla Moonan arvoinen. Halusin voittaa kultaisen tammani takia. Starttasin finaaliradalle ensimmäisen osakokeen tapaan toisena, jolloin en voinut tietää kuinka nopeasti pitäisi ratsastaa voittaakseen. Lähdin radalle virne suupielessä ja sama hehku silmissä kuin hevosellani. Teimme Moonan kanssa niin kuin osaamme. En ehtinyt ajatella kertaakaan entäs jos… Radan jälkeen tiesin, että olimme hyviä. Olimme voittajia, vaikka joku muu menisi ohitsemme sijoituksissa. Matka sunnuntain epätoivoisesta itkusta lauantain ilon ja riemun finaalirataan oli tuhansien valovuosien mittainen.

Voitimme finaalin ylivoimaisesti. Kokonaiskilpailussa saimme hopeaa. Ehdin muutaman hetken olla vihainen itselleni, että pilasin mahdollisuuden voittoon ensimmäisellä radalla. Päällimmäisenä on kuitenkin iloa ja kiitollisuus. Tätä urheilu on parhaimmillaan kylmiä väreitä, suuria tunteita, yhdessä koettuja hetkiä, hymyä, joka on leveämpi juuri siksi, että se muistaa miten musertavalta epätoivon hetkillä tuntuu.
Kuva: Ella Vainio

sunnuntai 11. kesäkuuta 2017

11617

Mestaruuskilpailut muutaman päivän päässä. Tässä vaiheessa kuuluisi tuntua, jos ei kuolemattomalle, niin ainakin voittamattomalle.
Ei tunnu.
Henkimaailman asiat ovat kummallisia ja kaikessa kummallisuudessaan kovinkin mielenkiintoisia. Minulla ei oikeastaan ole minkäänlaista järjellistä syytä negatiivisille tuntemuksille. Minulla ei ole paineita menestyä – voittaminen on tietenkin kivaa, mutta osallistuminen on jo mukava yllätys. Olin ennalta varautunut, että astuttamisen takia Moona ei olisi kilpailukunnossa ollenkaan tänä kesänä. Toisin kävi: tammani on, ei elämänsä kunnossa, mutta varsin oivassa vireessä. Hidaste on minun vireeni. Minua ei pelota mennä radalle. Päinvastoin haluisin tehdä enemmän – treenata ja hioa kaikkia osa-alueita vieläkin paremmaksi ja enemmän. Analysoin liikaakin. Jos radalla on 15 hyppyä, joista 14:lle olen tuonut hevosen hyvin jään vatuloimaan sitä yhtä, joka ei onnistunut.
Ajatusmallini ei romahduta maailmoja. Ymmärrän, että ratsastuskisat ovat vain harrastus ja elämässä on tärkeämpiäkin asioita. Haluaisin kuitenkin olla parhaimmillani kilpailutilanteessa. Ajatusmallit eivät muutu ongelmien välttelyllä ja hokemalla kaikki menee hyvin ja osaat ihan kivasti. Minä uskon, että ajatusmallit muuttuvat ongelmien myöntämisellä ja niihin puuttumalla.
Tässä vaiheessa valmistautumista ei opetella uusia temppuja, vaan yritetään löytää mahdollisimman luottavainen balanssi. Pidän Moonasta hyvää huolta ja lahjon sitä normaaliakin suuremmalla namimäärällä. Valitsen mieluisimman värisen satulahuovan, joka tällä kertaa on mustaa ja kultaa. Mustaa kilpailujen mustallehevoselle ja kultaa kultaiselle ystävälleni.

Sanovat, että epävarmuuttaan ei saa näyttää ennen kilpailuja. Mutta Viivi ja Moona eivät piittaa muutenkaan yleisistä säännöistä. On helpompi hengittää, kun ei tarvitse esittää hienompaa ja varmempaa kuin oikeasti on.

perjantai 26. toukokuuta 2017

26517

Ajatuksella tehdystä valmistautumisesta huolimatta todellisuudessa kaikki ei aina suju kuin elokuvissa. Edellisessä postauksessa puhuin unelmieni torstaista. En kirjoita nyt täydellisestä katastrofista - kukaanhan ei kuollut. Kirjoitan pettymyksestä. Olen pettynyt itseeni. Olin innossani sokeutunut; laitoin itseni ja hevoseni liian vaikeaan paikkaan. 
En vuodattanut paluumatkalla kyyneleitä Itämerellistä, vaan Atlantin valtamerellisen. En ollut enää maailman ajattelemattomin hevosenomistaja ja paskin ratsastaja, vaan edellä mainittujen määreiden lisäksi vielä  surkein tytär, osaamattomin opettaja ja kelvoton ihminen noin ylipäätään. Aamulla heräsin kuudelta siivoamaan vaatekaappia. Minulla on tapana kanavoida ahdistusta kaikenlaiseen aivottomaan järjestelyyn.
Mutta kuinka nenän, polvet ja sielun ruvelle särkeneestä kaatumisesta parannutaan? Ei ainakaan tönimällä itseään uudelleen mahalleen. Kun onnistuu, on helppo kannustaa itseään ja nähdä tulevaisuus mahdollisuuksina. Toisin on vähemmän hyvinä hetkinä. Vihaan kaikkea amerikkalaistyylistä ällöhymypositiivisuutta. Suhtaudun hankaliin asioihin paljon käytännöllisemmin. Ajattelen Nick Skeltonia ja selkärangan murtumia, joidan jälkeen mies voittaa ties kuinka monensissa olympialaisissaan viimein kultamitalin. Ajattelen Marcus Ehningiä. Mies ratsastaa silmissäni kuin jumala, mutta ei ole varmasti ratsastanut aina noin. Luovuttivatko Skelton ja Ehning ensimmäiseen, toiseen tai kolmanteen vastoinkäymiseen? Eivät varmasti. Sitten ajattelen Moonan viime kevättä ja mystisiä jalkaongelmia. Mietin Moonalta liki hengen vienyttä suolistotulehdusta. Palautan mieleeni oman viime vuoteni - elämän jatkuvien fyysisten kipujen riivaamana.
Minulla on just nyt asiat aika pirun hyvin. Olen perjantaiaamuna kasilta ekan hevosen selässä ja ennen aamupäiväheiniä olen ratsastanut kaikki omat hevoseni hindun lailla mantraa hokien ratsasta kuin Ehning ratsasta kuin Ehning. Olen ratsastanut paremminkin, mutta myös huonommin. Pääasia on oikeen suuntaan otettu askel - eteenpäin.

 

tiistai 23. toukokuuta 2017

23517

Mille sinusta tuntuu unelman äärellä?
Jännittääkö, että saatat mokata vielä kalkkiviivoilla?
Maistuuko suussasi jo kuohuviinin makeus?
Tuntuuko kenties tyhjälle - mitä sitä tavoittelisi seuraavaksi?

Olen kilpaillut suomenhevosilla enemmän kuin yhden ja kahden kauden ajan. Minulla on ollut pieni unelma, josta en ole tehnyt pakkomiellettä. En ole halunnut tehdä tästä juttua. Olen toivonut pääseväni osallistumaan valtakunnan parhaiden suomenhevosten Prix de Suomen Hippos -luokkiin.

Nyt on niin, että helatorstaina Riihimäellä yksi unelma toteutuu. Ja mille minusta tuntuu?
No...

WOHOOO!!! Kuinkaälyttömänsiistiä!! Tähänkohtaanmontamontasuperlatiiviä!

Molemmat kisakumppanini ovat paremmassa tikissä kuin uskallan toivoa. Minä saan matkaani luotettavat ja tutut apujoukot. Nyt saan nautiskella näistä hetkistä. Tuntuu satumaiselle päästä jännittämään kisastartteja ja aistimaan tuhannen kultasiipisen perhosen siivet vatsanpohjassa ilman epäonnistumisen pelkoa. Tämä on tunnetta, josta Cheek räppää voittajat ei pelkää hävii.
Kuva: Oona Pitkonen

lauantai 20. toukokuuta 2017

20517

Kävin baarissa.
Rasti seinään. Päivitys feisbuukkiin. Ilmoitus paikallislehteen. Tätä ei nimittäin tapahdu usein.
Tein havaintoja - toki muista ihmisistä, mutta ensisijaisesti itsestäni. Minulle tuli hirmuisen epävarma ja ruma olo. Minulla oli päälläni kivat vaatteet ja olin askarrellut itselleni meikin, joka ei näyttänyt (ainakaan omasta mielestäni) lasten kasvomaalaukselta. Lähtötilanteellisesti minun olisi pitänyt tuntea itseni ihan sopivaksi, sieväksi ja hyväksi.
Toisin kävi. Tunteitaan ei voi valita. Minusta tuntui teennäiseltä, jopa valheelliselta. Minulle tuli mieleen mainos vuosien takaa, jossa meikkaamista seuraava tytär kysyy äidiltään: "Miksi pitää yrittää näyttää kauniimmalle kuin 
oikeasti on?" 

Sille minustakin tuntui. Yritin olla kaunis. Halusin kovasti olla kauneuden ideaalin kaltainen. Tiukkaa tummaa farkkua. Saapikkaat jalassa. Mustaa kynää silmissä. Hiukset avoinna.
Miksi pitää olla kaunis? Onko se velvollisuus, johon pitää pyrkiä?
Minusta vähän tuntuu sille, että en halua olla kaunis, jos se tarkoittaa yhteiskunnan odotusten mukaista kauneusihannetta.
Minä haluan olla kaunis tunteen tasolla. Haluan, että minusta tuntuu kauniille. Tunne liittyy usein  ulkoisiin seikkoihin, mutta ulkoinen on lähtöisin sisäisestä. Innostuksen hehku silmissä. Teeskentelemätön hymy. Rentoutunut ja levollinen kroppa.

Kenenkään ei tarvitse olla kaunis, mutta kaikkien tulisi saada tuntea olevansa kaunis.

sunnuntai 14. toukokuuta 2017

14517

Minun äitini ei ole pullantuoksuinen höösääjä. Meillä menee hommat niin, että minä leivon perunapiiraat ja äiti hoitaa leka- ja vasarahommat, joissa minä olen ihan paska.
Äiti on minun paras ystäväni. Ei siksi, että meillä on tämä pakollinen yhteys - verisukulaisuus - vaan siksi, että äiti sattuu olemaan se ihminen tässä maailmassa, jota arvostan eniten.
Olemme tietyissä asioissa hyvin erilaisia. Minä olen varovainen ja äiti on hullunrohkea. Minä olen kontrollifriikki ja äiti on huithapeli. Listaa voisi jatkaa, mutta se ei ole tarpeen. Olennaista on, että tiedostaa; emme ole samanlaisia.
Minun äidissäni on parasta se, että se tuntee minut paremmin kuin minä itse tunnen itseni. Äiti tietää oikeat sanat, kun Kosti kieltäytyy laukkaamasta oikeaa laukkaa ja minä olen mielestäni täysin kelvoton ratsastaja. Haluaisin lähteä ulvoen pois kentältä ja vajota olenmaailmanpaskinratsastaja-itsesääliin. Äitini ei sano "kyllä sie ratsastat ihan hyvin" tai "anna olla", vaan äiti sanoo "ratsasta paremmin, keskity, tee mitä osaat, jatka". Rakastan äitiä, joka ei anna minun luovuttaa kun oma uskoni horjuu. Vaatii äärimmäistä voimaa olla rohkea, kun toinen luota itseensä.
Silloin kun äitini pelkää hän ei näytä sitä minulle. Kolme kertaa on kuulemma pelännyt, kun ratsastan. Viimeisin kerta oli eilen. Ei sanonut mitään. Käveli kauemmas radan vierestä ja toivoi, että en telo itseäni. Minä en tiennyt mitään. Olisin saattanut toisen pelon nähdessäni huolestua ja epäillä omia kykyjäni. Jälkikäteen naurettiin yhdessä kuin viisitoistakesäiset pojat ekojen mopoillakeulimisten jälkeen helpotuksen endorfiiniryöpyssä kun on selvitty, vaikka läheltä piti ja pelotti aika pirusti.
Minulla ei ole tällaista yhteyttä kenenkään kanssa. Me voimme sanoa toisillemme mitä tahansa (tai olla sanomatta mitään) ja silti luottaa, että tämä rakkaus kestää.
Äitini - vahvin tuntemani ihminen. Tuki ja turva.

maanantai 8. toukokuuta 2017

8517

Minulla on neljä omaa hevosta, joista yksi on eläkeläismamma Nanni ja toinen on Kosti kolmevuotias, joka vasta totuttelee ratsastushommiin.
Moona ja Kaspar ovat ainoat hevosistani, joiden kanssa kaikenlainen treenaaminen ja kisaaminen on mahdollista.
Kahdenkin hevosen kanssa työskentely kehittää minua ratsastajana, mutta se kokemus, mikä minulla tällä hetkellä on hevosista ja ratsastamisesta ei ikimaailmassa olisi mahdollinen ilman kaveriheppasia, jotka eivät ole omassa omistuksessani.
Olen onnekas, kun olen saanut jo varsin nuorena ratsastaa toisten ihmisten hevosia.
Minulle jokainen hevonen on mahdollisuus.
Ei ole olemassa liian hyviä, liian huonoja tai mahdottomia hevosia.
Jokainen hevonen asettaa taitoni, luottamukseni, määrätietoisuuteni ja rohkeuteni testiin.
Maailmassa ei ole kahta hevosta, jotka toimisivat täysin samoin.
On fakta, että hevoset eivät sopeudu minun tapoihini, vaan minun tehtäväni on löytää jokaiselle ratsulleni parhaiten sopiva tyyli.
On ihan sama kuiskuttelenko ratsulleni suomeksi vai huudanko perkelettä kurkkusuorana, jos hevonen kommunikoi vain ranskaksi.
Jokainen hevonen, jokainen tilanne muovaa minua jollain tavalla.
Aina sopeutuessani uuteen tilanteeseen joudun arvioimaan itseni uudelleen.
Kriittinen arviointi taas on avain kehittymiseen.
Minä en ratsasta maineesta.
Minä en ratsasta rahasta.
Minä en ratsasta kunniasta.
Minä ratsastan rakkaudesta hevosiin ja intohimosta oppia käyttämään paremmin hevosten kieltä.


Kuvassa on Kimara. Hän on yksi ratsastettavistani, yksi opettajistani.

torstai 4. toukokuuta 2017

4517


Tavoittele unelmaa.
Älä jämähdä paikalleen.
Uskalla kurkotella kohti kuuta.
Halua enemmän.
Muutu.

En tiedä onko kyse tämän ajan hengestä vai ylipäätään ihmisyydestä, mutta yleisesti itsensä parantelemista pidetään liki kansalaisvelvollisuutena. Sitä kai elämä on, ei paikallaan möllöttämistä, vaan menemistä. Välillä sitä huomaa hiihtävänsä ihan väärään suuntaan. Aina voi kuitenkin palata samaa latua takaisin tai ruveta tamppaamaan uutta latua aivan toista määränpäätä kohti.
Minuun on iskostunut todella vahvasti tarve tavoitella milloin mitäkin. Tavoitellessani vaihtuvia päämääriäni olen hyvin totaalinen - liki maaninen. Olen varmasti kertonut, kun Viivi 12-vee näki ikäisensä seiväshyppääjäpojan kävelevän käsillään harjoitusleirillä. Heti kotiin päästyään Viivi aloitti armottoman ja jokailtaisen käsilläkävelyharjoittelun olkkarissa. Siinä koriste-esineet hyllyillä helisivät ja telkkari oli vaarassa useaan otteeseen, mutta Viivi opetteli käsilläkävelyn ennen seuraavaa leiriä. Edellä esitetty vain pienenä esimerkkinä fanaattisuudestani. Kun innostun, olen ehdoton ja sokeudun muulle maailmalle. On vain minä ja tavoite.
Pakko myöntää aikuistuminen on pyöristänyt kulmiani. Saatan nähdä mustan ja valkoisen välillä häivähdyksen hopeaa. En ole enää nii-iin yksisilmäisen jääräpäinen kuin hieman nuorempana. Tästäkin huolimatta mietin olenko reilu ensiksikin hevosia kohtaan ja toiseksi itseäni kohtaan, kiristäessäni ruuvia, halutessani enemmän? Puolustuspuheenvuoro: hevoset ja heidän hyvinvointinsa ovat aina ykkössijalla. Minun haluni ja tavoitteeni tulevat vasta iloisten ja terveiden hevosten jälkeen. Mutta silti mietin onko tämä kaikki sen arvoista? Olisiko parempi päästää itsensä helpolla ja tyytyä kaikkeen siihen, mitä minulla jo on? Ehdinkö elää, jos mielessä laukkaavat täsmällisempi apujen käyttö, laadukkaampi ruokinta ja hyödyllisempi oheisharjoittelu.
Tajuanko rakastaa?
Mietin oikeasti aika kauan.
Tulinko valaistuneemmaksi? Luulen niin. Kuuhun kurkottelu on minun tapani elää. Haluni saada enemmän saa sydämeni lyömään vahvemmin ja keuhkoni täyttymään elämästä. Rakastan tietä, jonka seuraavaan mutkaan  ei voi varautua. Tällä tiellä, joutuu joskus pettymään. Kaikki unelmat eivät toteudu. Mutta mitä väliä, jos rakastaa matkaa ja kuun sijasta monet tähdetkin ovat saavutettuna upeita aarteita.

keskiviikko 26. huhtikuuta 2017

26417

Sanoin jokin aika sitten valmentajalleni, että hevoseni alkavat olla tosi kivassa fyysisessä kuosissa tulevaa kisakautta ajatellen. Kilpailupäivämäärät, jotka olen ympyröinyt punakynällä, saavat tulla ajallaan. En tule laittamaan hevosiani liian hankalaan paikkaan. Hevoset ovat valmiita. Sanoin myös Nyt vaan kasvatetaan hevosten itseluottamusta. Uskotellaan, että ne ovat miljoonahyviä ja enemmän. Annetaan niiden tuntea, että ne hallitsevat ja osaavat kaiken helposti. 
Englannin kielessä on minusta osuva sana tälle tunteelle, enkä keksi suomeksi vastaavaa kuin WINNINGMOOD - voittava tunnetila tai jotain sinnepäin, usko omiin kykyihin ja mahdollisuuksiin.
Jatkoin ajatuksenvirralla surffailua voittajamoodia etsien suorittaessani jäähdyttelyä Moonalla loistavasti sujuneen jumppatreenin jälkeen. Hevoseni alkaa 13-vuotiaana useamman loukkaantumisen jälkeen olla samassa fyysisessä kunnossa kuin nuorena. Fyysisen kunnon lisäksi hän on kokemuksen myötä viisaampi. Hevoseni WINNINGMOODISSA ei ole mitään korjattavaa. Tajusin, että minä olen se, joka analysoi ja epäilee - uskoo olevansa riittämätön. Olemme tilanteessa, jossa kaikki on minun käsissäni. Minun on opeteltava uskomaan itseeni. Hevoseni olen saanut opetettua etenemään kunkkuasenteella, siinä samassa olen unohtanut itseni. Minulla olisi tässä muutama pelko ja epävarmuus voitettavana. Nyt ei puhuta konkreettisista tavoitteista tai mitaleista, vaan siitä, että antaa itselleen mahdollisuuden kulkea tavallisena keskiviikkona kultapölyä hiuksissaan. Voittaminen on asenne. Minun on sitouduttava joka päivä tavoittelemaan winningmoodia ollakseni hevosteni asenteiden arvoinen.

torstai 20. huhtikuuta 2017

20417

Olen tehnyt tätä ennenkin - useita kertoja. 
Olen vuosien varrella kartuttanut välinevarastoani. On leveää pensseliä suurien linjojen laveeraamiseen. On pienen pieni suti yksityiskohtien nysväämiseen. Näillä on maalailtu kaikenlaista.
Silti jokaisen uuden valkokankaan äärellä tunnen itseni ensikertalaiseksi. Mielessä sinkoilee kysymysten perhosparvi: Mitäköhän tästä tulee? Entä jos taitoni eivät riitä? Mistä olisi parasta alkaa? 
Vauhtiin päästyäni nauran alun epävarmuudelle. En edes muista miksi pelkäsin vetää ensimmäistä hataraa viivaa hahmotelmaksi tulevalle. Monet asiat eivät ole menneet suunnitelmien mukaan, mutta niin sen kuuluukin mennä. Jokainen nyt-hetki näyttää teoksen uudessa - ennalta-arvaamattomassa - valossa, johon en ole voinut perusteellisista ennakkovalmisteluista huolimatta varautua.
Voi kuinka rakastan tätä pientä koipeliinia, jonka kanssa eläminen on murskannut jo vaikka kuinka monta "näin tämä hevosten sivistäminen sujuu" -kokemustani.

maanantai 3. huhtikuuta 2017

3417

Jos valittavana on voitto tai viimeinen sija, luulen, että jokainen valitsee voiton. Minusta ainakin pärjääminen on kivaa, vaikkei se olekaan kaikki kaikessa. Kilpailemiseen liittyy paljon muita arvoja. Matka kohti päämäärää. Valmistautuminen. Kilpailut ovat vaniljajätski omppupiirakan päällä tai kermavaahto ja strösselit kaakaon lisänä. Valmiiksi hyvään lisätään vielä ekstraa. Aina ei saa lisukkeita. Joskus on tyydyttävä pelkkään piirakkaan tai kaakaoon - ja nekin ovat itsessään aivan herkullisia. Mutta silloin kun onnistuu saamaan lisäherkkuja, on syytä nauttia. Yksi esikuvistani, brittiläiseen esteratsastusdynastiaan kuuluva Michael Whitaker, totesi oltuaan erään Nations Cup osakilpailun paras ratsastaja: Yhtenä päivänä olet juhlittu menestyjä ja toisena tuloslistan hännillä oleva ei-kukaan. Tällaista urheilu on. Siksi onnistumisten hetkillä pitää osata iloita. Nautin tästä nyt kun voin.
Viisaita sanoja, ajatteli Viivi. Ratsastin viime viikonloppuna kuusi rataa. Kaikkien hevosten kanssa yhteistyö pelitti ja kaikki suorittivat eteen asetetut tehtävät hyväntuulisina. Saan nauttia tästä hetkestä. 
Kuva:Henriika Jokiranta

keskiviikko 15. maaliskuuta 2017

15317


Tunnustan.

Ajattelin, että aina oli uskottava huomisen tuovan tullessaan jotain parempaa.

Luulin, että jano, jonka tyydytin tänään lasillisella, oli huomenna vaihdettava kolpakkoon.
Pelkäsin olla tyytyväinen siihen, mitä minulla oli juuri nyt.
En halunnut myöntää; tämä tässä, juuri nyt on sitä mitä haluan.
Ajatus tuntui huomisen latistamiselta.
Juuri nyt minä luulen, että on ihan okei tuntea elävänsä yhtä parhaista hetkistään.
Rakastan tätä aikaa 110 prosenttisesti silläkin uhalla, että samalla myönnyn ajatukseen;
tämä ei kestä ikuisesti.
Kryptisyys sikseen. Haluan puhua asioiden oikeilla nimillä.
Puhun nyt Moonasta.
Tulen mitä suurimmalla todennäköisyydellä puuhailemaan hevosten kanssa koko ikäni.
Minä olen heppahullu.
Olen kuitenkin varma, että Moona on minulle Se. 
Elämäni hevonen.
Tosi asia kuitenkin on; minä olen 27 ja Moona 13.
Moona ei tule fyysisesti olemaan kanssani ikuisesti.
Mikäli en saa aivoinfarktia tai kuole liikenneonnettomuudessa elän elämääni jossain vaiheessa ilman Moonaa.
En ole millään muotoa katkera siitä, että jossain  edessäni on aika ilman elämäni hevoskumppania.
Olen siitä onnellisessa asemassa, että olen ymmärtänyt kuinka ainutlaatuisia hetkiä elän juuri nyt.
On hengästyttävää tajuta, että tässä hetkessä on kaikki mitä saatan toivoa.
Minulle tulee hetkiä (Moona odottaa minua portilla, kiidämme täyttälaukka metsätiellä, huljuttelemme jalkoja järvessä kesäiltana, työnnän sormet talvikarvan sisään suojaan joulukuun pakkasessa) jolloin huomaan itkeväni silkasta onnesta, koska nimenomainen hetki tuntuu minusta niin tajunnanräjäyttävän hyvälle.
Emme suinkaan ole syntyneet maailmankaikkeuden alussa sielunsiskoiksi.
Meitä ei ole luotu toisillemme.
Olemme hyvin erilaisia.
Blondi ja punapää.
Arkajalka ja rämäpää.
Ainainen huolehtija ja hurlumhei tyttö.
Sattumalta meidän suojamuurimme ovat olleet lepotilassa samaan aikaan.
Olemme näyttäneet toisillemme itsestämme enemmän kuin on soveliasta ja turvallista.
Siksi meitä ei ole tarkoitettu toisillemme, vaan me olemme tehneet toisistamme toisillemme korvaamattomia.
En voi olla enempää kiitollinen, että ymmärrän tämän ennen kuin olen menettänyt.
Ihmiselämässä on liian monta upeaa asiaa, jonka oikean arvon näemme vasta silloin kun ne eivät enää ole ulottuvillamme.
Kiitos Moona, että olet kanssani juuri nyt.


Tämä aika on täydellinen.

tiistai 7. maaliskuuta 2017

7317

Osaatko arvata, mitä tapahtuu, kun piripintaan vedellä täytettyyn ämpäriin heitetään pallo?
Minä tiedän, sillä minulle kävi niin.
Totuuden nimissä on kerrottava; minun ämpäriini ei heitetty yhtä palloa, vaan pikaisella laskutoimistuksella ynnäten vähintään seitsemän.
Ylitsevuotavaan kyynelten läikkymiseen ei ollut yhtä erityistä syytä.
Ajelin illasta kohti Savonlinnan asuntoani ja tuumailin viime päivien tapahtumia.
Moonani on terve, innokas ja hienossa kunnossa.
Olen lomaviikon aikana tehnyt useita onnistuneita treenejä.
En vaipunut synkkyyteen rinnallevetojen ja kyykkyjen kanssa - tein suunnittelemani sarjat loppuun, vaikka olo oli voimaton jo ekassa sarjassa.
Uskalsin laukata pienen rasavillin  Kostini kanssa ilman aitojen tai avustajien suomaa turvaa - uskalsin luottaa... meihin.
Kuulin seiskaluokkalaisen pojan toteavan kaverilleen meidän äikäntunnit on nykyään ihan parhaita.
Ajattelin Tuomas Sammelvuon ja Suomen miesten lentopallomaajoukkuueen mottoa: tänään on maailman tärkein päivä.
Sitten radiosta kuuluu Suvi Teräsniskan Elämäni miehiä ja kuin pisteenä iin päällä Snow Patrolin Chasing Cars.
Siinä minä ulisin. Yksin. Silkasta onnesta ja kiitollisuudesta.


tiistai 21. helmikuuta 2017

22217

Kannattaako murehtia vanhuudesta - olen tänään nuorempi kuin tulen enää elämäni aikana olemaan.
Kannattaako vihata näkymää peilistä - tutun tuttu on syntymäsokea, eikä ole koskaan voinut katsella omaa peilikuvaansa.
Kannattaako hermostua kaupassa, kun Keso on loppu - ikäiseni kenialaisnainen ei ole koskaan päässyt maistamaan lemppariraejuustoani.
Kannattaako jäädä vatvomaan epäonnistumista valmennuksessa - vuotta nuorempi kaveri ei päässyt perheen talousvaikeuksien takia edes ratsastustunneille.
Kannattaako murahtaa tympeästi iskälle - äidilläni ei ole enää isää, jolle olla töykeä.
Kannattako ylipäätään käyttää elämäänsä ikävissä ajatuksissa vellomiseen - alakouluaikainen ihastukseni ei saanut elää edes kaksikymppiseksi.
Älä haaskaa hetkeäkään!

maanantai 20. helmikuuta 2017

20217

Kirjoittelin eilen siitä kuinka rakastan matkaani hevosten kanssa ja niitä hetkiä, joilla saan varastaa piirun verran vapaudentunnetta. Aina ei ole tuntunut tältä. Törmäsin tänään sattumalta kaksi vuotta sitten kirjoitettuun tekstiin. Vähän alkoi itkettämään. Kiitos epäonnistumisten olen saanut oppia. Halaus Viiville menneeseen tämän päivän Viiviltä: Kiitos teit oikeita valintoja 



keskiviikko 11. helmikuuta 2015


11215

Jos aina pitää kiirettä,
ei koskaan ehdi tehdä mitään.
-Pikku Myy
Kiitos vaan lapsuuden (myös aikuisuuden) sankarini Pikku Myy. Kiitos muistutuksesta. Minä olen pitänyt kiirettä. Olen kyllä tehnytkin, mutta vääriä asioita. Joskus totaalinen mähäplätsky on ainut tapa tajuta - näin ei voi jatkua. Epäonnistuminen nappaa suoritusorientoituneen neitokaiseen napakkaan pakkopaitaotteeseen ja sanoo: "Ei mennä ennen kuin näet mitä hölmöyksiä olet tehnyt ja olet tekemässä, jos jatkat tätä menoa."
Pikkuinen herrahevoseni Kaspar on ilmoitettu oripäiville. Tarkoittaa sitä, että raati syynää ratsuni turpakarvoista häntäjouhiin ja antaa lausunnon, onko hän kantakirjaan kelpaava yksilö. Kantakirjaaminen ei ollut minulle mikään juttu. Kasparistahan piti tulla ruuna eli sitä ei koskaan pitänyt tarjota kantakirjaan. Sitten tuli kuitenkin pari muuttujaa ja muutama "vain vitsiksi tarkoitettu heitto" ja kappas olin sotkenut itseni ja hevoseni sellaiseen soppaan, että heikkohermoisia hirvittää. Ei-isosta-jutusta alkoi kasvaa isOMPI JUTTU. Halusin olla enemmän ja taitavampi. Halusin, että Kaspar olisi enemmän ja taitavampi. Hankkiuduin uusille valmentajille ja uusiin tilanteisiin. Halusin imeä sienen lailla tietoa ja taitoja kokeneemmilta. Kokeilin kaikkea mitä minulle neuvottiin. Sokeasti luotin, että joku muu tietää paremmin mitä minun on tehtävä, miltä minusta pitäisi tuntua ja millaisena Kaspar tulisi esittää.
Jälkikäteen näen tyhmyyteni ja puusilmäisyyteni. Kunnianhimossani sokaistuin toimimaan täysin vasten omia periaatteitani. Unohdin olla rehellinen itselleni. Tein asioita, joita halveksin. Miksi? Siksi, että minulle sanottiin TEE TEE. Syyllinen ei ole se, joka sanoo, vaan se joka kyseenalaistamatta tekee ja kaikkein tyhmin on se, joka tekee uudestaan, vaikka huomaa ettei tämä juttu sovi minulle. Sain hyviltä valmentajilta hyviä neuvoja, joita en kenties osannut toteuttaa oikein tai ne eivät vain sopineet meille.
Tämän päivän treenit päättyivät itkuun ja epätoivoon. Pieni hevoseni hämmentyneenä kaikesta sekomelskasta, jota häneltä pyydän, etenee vain epätoivosta pomppuloikkaa. Ja minä en osaa auttaa. Itsekin yhtä epätoivoinen ja näyryytetty, kykenemätön tekemään mitää, itsetunto ja -luottamus maahan hakattuna. Kuinka olenkaan onnistunut sekoittamaan meidän molempien päät vain parissa kuukaudessa?
Yhdestä olen varma. Itseään ei saa kadottaa. Vaikka haluaa jotain todella kovasti ja on valmis tekemään kaikkensa, ei saa unohtaa kuka on. Minä haluan, että ratsastus on mukavaa ja kevyttä minulle sekä hevoselle. On yhdentekevää saanko sen näyttämään enemmälle ja paremmalle yhtenä päivänä, jos lopputulemana on jännittyneisyys ja jäykkyys. Yksi päivä parrasvaloissa on yksi vesipisara siinä hetkien meressä, jota elämme yhdessä. En halua, että yksi pisara myrkyttää koko meren.


Toiset saattavat olla tyylikkäämpiä ja komeampia, mutta eniten rakastan tätä tötterökorvaisena halinallukkana.

sunnuntai 19. helmikuuta 2017

19217

Itku pitkästä ilosta.
Kel onni on se onnen kätkeköön.
Melkein pelottaa kirjoittaa tulevien rivien lauseet, koska DNA:hani on kirjattu syntymässä suomalaiskansallinen murheellisuus sekä itsensä vähättely. Aion kuitenkin uhmata perimääni. Toiset päivät vain ovat sellaisia, että on pakko hymyillä - tämä päivä on yksi sellaisista. 
Molemmat pikkusuokkini olivat estetreeneissä hyvässä vireessä. Yllätimme valmentajammekin suoritustemme laadukkuudella. 
Minusta tuntuu, että olisi paljon helpompi yhtyä yhteiskunnan ilmapiiriin: kamalan paljon tekemistä, hirveä kiire, ei jaksaisi lähteä työpäivän jälkeen/räntäsateessa/väsyneenä/nälkäisenä treenaamaan, harrastaminen on ihan liian kallista jne... Mutta kun minä haluan sanoa tämä elämä on niin parasta. Olen saanut nauttia pari viikkoa Moonan kanssa huippuolosuhteista maneesilla. Minusta on ihanaa mennä tallille joka päivä. Minusta on kiva ajaa sen lisäksi 80km yhteen suuntaan ratsastaakseni vielä Kasparilla ja pikku-Kostilla. Minua melkein nolottaa olla näin onnellinen. Maailmassa tapahtuu kamalia asioita ja minä elän tässä omassa vaaleanpunaisessa pilvessäni.
Vaaleanpunainen pilveni ei ole lottovoitto tai onnellinen sattuma. Onnistumiset eivät tule pakottamalla. Olen tehnyt nöyrästi ja iloiten juttujani ja nyt saan nauttia työn makeita hedelmiä. Olavi Uusivirta on sanoittanut tunteeni minua paremmin On niin helppoo olla onnellinen [...] on niin helppoo elää nyt ja tässä Eikä minua pelota, että tämä särkyy. Varmasti tulee pettymyksen kuoppia, mutta niistä pystyy palaamaan onnistumisten tielle olemalla ahkera ja tekemällä kovasti töitä. 
On helppo nauttia tänään, kun huominen ei pelota.

tiistai 17. tammikuuta 2017

17117

Elämässä on aika vähän satavarmoja asioita, mutta yhdestä voin laittaa pääni pantiksi. Kuolema korjaa meistä jokaisen – ennemmin tai myöhemmin. Minä olen joutunut hyvästelemään. Lopullinen luopuminen ei ole hilpeää, mutta olen oppinut, että synkimmissäkin hetkissä on häivähdys valoa. Minulle kohtaamani kuolemat ovat antaneet aiheen muokata ajatustapojani. Minun korviini kuiskivat ukkini, Kassu-ponini, entinen luokkakaveri ja monet muut: tämä hetki voi olla viimeinen.


Kuolleista pääsemme eläviin ja päivän ratsastuksiin. Ratsastin yhtä sujuvasti kuin junnuleijonat pärjäsivät Kanadan MM-turnauksessa tänä vuonna. Olin väärässä rytmissä. En saanut hevosia rentoutumaan. Inhotti, ei vähän, vaan ihan hitosti. Tämän kaltaisiin päiviin tarvitsen kuolleita enkeleitä kuiskimaan korvaani. Vaikka haluisin olla paras ja kehittyä jättiloikin, en tee sitä keinolla millä hyvänsä. Kuolleet muistuttavat: Jos tämä on viimeinen yhteinen aikanne, millaisena haluat hevosesi muistavan sen? Minä haluan lopettaa harjoituksen naurettavan helppoon tehtävään ja päästä kehumaan ystävääni, kuin alistaa hevosen väkisin ideaaliseen suoritukseen. Kaikkea ei voi saada. Minulle ystävyys on tärkeämpi kuin maksimaalinen suoritus. Tietoisuus omista arvoista vaimentaa tyytymättömyyden kitinän. Olin tänään ratsastajana kehno, mutta se on ihan ok, koska päätin treenin rapsutuksiin hevoselle, jonka (toivottavasti) toistaiseksi viimeinen muistijälki minusta on myönteinen.