maanantai 14. marraskuuta 2016

141116

Talsin tänään lumisessa metsässä ensin siskon sitten veljen kanssa. Olosuhde on liukas pelkille kantahokeille. Hevoset olivat hyvinkin virkeitä - eivät olisi malttaneet kävellä. Olisi tehnyt mieli vetää ohjista, jotta vauhti hidastuisi nopeammin. Olin päättänyt ennalta; tänään herkistellää. Ohjat pyykkinaruina roikkuen pyysin hevosia hidastamaan pelkästään vatsalihasten jännityksillä ja ääniavuilla. Ekoilla kerroilla hidastaminen käynnistä pysähdykseen vie tuskastuttavan kauan. Tekisi kamalasti mieli olla tehokas ja nopea. Maltan mieleni ja teen niin kuin olen suunnitellut. Nyt ei olla kisaradalla, jossa onnistuminen vaatii salamannopeaa reagointia, vaan nyt ollaan matkalla kohti salamannopeaa reagointia. Täytekakkua ei voi kuorruttaa, jos ei ole ensin paistanut kakkupohjia. Kaupasta saa tietenkin valmiita, mutta on eri asia vatkata munat ja sokeri vaahdoksi, lisätä jauhot ja paistaa kakku itse siitäkin huolimatta, että silloin altistaa kakun vakaville virheille alttiiksi: raaka, palanut, keskeltä lässähtänyt...
Eilen treenasin maneesissa hyppyjä. Tänään herkkyyttä hangessa. Rakastan molempia. On ihanaa tasapainoilla osaamisen äärirajoilla. Vaikka elämä on ainutkertaista, ei se saa olla syy pelätä epäonnistumista. Mie mieluummin meen ja teen; elän.
c. Kitta Luukkanen

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos, jättämäsi jälki ilahduttaa meitä kovasti!