torstai 6. lokakuuta 2016

Minä olin se lapsi, joka haukkui liikuntatunnilla joukkuekaverit, jotka aiheuttivat mielestäni tappion jalkapallopelissä.
Olin se, jonka urheiluvälineet lentelivät pettymyksen voimasta pitkin kenttää hopeamitalikilpailun jälkeen.
Olin se, joka itki kuin kuolemaantuomittu, kun poni kieltäytyi hylkäykseen johtavasti hyppäämästä esteitä.
Olin se, joka 3-vuotiaana Hippo-hiihdoissa hiihti itsensä tajunnanrajamaille voittaakseen.
Olin ihan kamalan ehdoton ja kiihkeä.
On upeaa, että uskaltaa kokea ja tuntea. Hymyilen ajatellessani sitä tunteiden tornadoa, joka sisälläni reuhasi nuoruudessa.

Vaikka nuorempi painos minusta on omalla tavallaan kiehtova, olen ehdottomasti sitä mieltä, että olen onnellisempi nyt. Muistot kultareunuksineen ovat kivoja, mutta se että ne ovat "vanhoja hyviä aikoja" eivät tee niistä automaattisesti autuaallisempia. Olen hieman eksyksissä nykyisyydessä. En tiedä mihin olen menossa ja kuka oikeastaan olen. Silti uskon, että tämä hetki on just paras tämä hetki. 

Laukkaan Moonan kanssa estetreeneissä. Edelleen minua sapettaa kun tuon Moonan huonoon ponnistupaikkaan. En kuitenkaan menetä malttiani - tiedän näitä sattuu, ensi kerralla en tee samaa mokaa. Nykyään intohimo kanavoituu enemmän kiitollisuuteen. Kuinka onnekas olen laukatessani kentällä. Minulla on 12-vuotinen yhteinen matka tämän hevosen kanssa. Yhdessä kuljettu polku mahdollistaa yhteisen sanattoman kielen, jonka voimalla monisatakiloinen eläin hyppii älyttömyyksien yli, koska minä pyydän. 

Kuinka onnellista on huomata pikkutytön palo aikuisen naisen sydämessä. Intohimon voi saavuttaa osallistumatta olympialaisiin. Tähtihetket voi kokea ilman valtavia yleisöjä. Aikuisenakin voi kastella naamansa tunnemyrskyn aalloilla.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos, jättämäsi jälki ilahduttaa meitä kovasti!