keskiviikko 19. lokakuuta 2016

191016

Nuorempana ihailin kivikasvoisia saksalaisratsastajia sekä ilmeettömiä venäläisseiväshyppääjiä. Epäonnistuminen tai onnistuminen - kukaan ei voinut lukea, mitä mielessä liikkui. Olympiavoiton hetkellä kämmen saattoi puristua kahden sekunnin ajaksi nyrkkiin. Siinäpä tunteiden purkaus neljän vuoden työstä tiivistettynä muutamaan hetkeen.
Yhdistin taidon ja voittamisen tähän asialliseen eleettömyyteen. Olen vuosien ajan yrittänyt olla heidän kaltaisensa. Välillä onnistuin - välillä en, mutta pokkani piti. Ei tunteita.
Tuli muutama odottamaton elämäntilanne. Hallitsemattomia asioita. Odottamattomia koettelumuksia. Ravistelua ja retuutusta elämän taholta, joita ei voinut ohittaa huomioimatta. Kummeleita lainatakseni elämän karut kävyt osoittivat minulle; tämä kaikki on rajallista, ikuisuus on illuusio.
Tunteitaan ei ole pakko hallita. Toisilta piilotetut tunteet -niin positiiviset kuin negatiivisetkin- kertyvät sisälle kuin mätänevä roskasäkki.
Olen alkanut tajuta, että pettymykset kuuluvat kaikkien elämään. Ei ole tarpeellista salata muilta epäonnistumista ja pettymystä. Saa harmittaa. Harmitus ei tee minusta huonompaa ihmistä. Saa myös iloita ja ihan julkisesti. Milloin muuten riemuitsen, kun silloin kun tuntuu hyvälle. En ole toisten silmissä hienompi, jos kuittaan onnistumisen olankohautuksella näin tämän pitikin mennä. 
Tunteiden näyttäminen vaatii rohkeutta. Hymy, kyyneleet, nauru kertovat meistä. Tietojen antaminen vaatii luottamusta. Kun kerromme mitä tunnemme, laskemme suojakilpemme. Tällainen olen, näin tunnen, ottakaa tai jättäkää.
Opettelen rohkeutta. Haluan uskaltaa itkeä, nauraa, halata ja sadatella.
Arvaa mikä tunne Moonan kanssa radan jälkeen?

1 kommentti:

Kiitos, jättämäsi jälki ilahduttaa meitä kovasti!