keskiviikko 19. lokakuuta 2016

191016

Nuorempana ihailin kivikasvoisia saksalaisratsastajia sekä ilmeettömiä venäläisseiväshyppääjiä. Epäonnistuminen tai onnistuminen - kukaan ei voinut lukea, mitä mielessä liikkui. Olympiavoiton hetkellä kämmen saattoi puristua kahden sekunnin ajaksi nyrkkiin. Siinäpä tunteiden purkaus neljän vuoden työstä tiivistettynä muutamaan hetkeen.
Yhdistin taidon ja voittamisen tähän asialliseen eleettömyyteen. Olen vuosien ajan yrittänyt olla heidän kaltaisensa. Välillä onnistuin - välillä en, mutta pokkani piti. Ei tunteita.
Tuli muutama odottamaton elämäntilanne. Hallitsemattomia asioita. Odottamattomia koettelumuksia. Ravistelua ja retuutusta elämän taholta, joita ei voinut ohittaa huomioimatta. Kummeleita lainatakseni elämän karut kävyt osoittivat minulle; tämä kaikki on rajallista, ikuisuus on illuusio.
Tunteitaan ei ole pakko hallita. Toisilta piilotetut tunteet -niin positiiviset kuin negatiivisetkin- kertyvät sisälle kuin mätänevä roskasäkki.
Olen alkanut tajuta, että pettymykset kuuluvat kaikkien elämään. Ei ole tarpeellista salata muilta epäonnistumista ja pettymystä. Saa harmittaa. Harmitus ei tee minusta huonompaa ihmistä. Saa myös iloita ja ihan julkisesti. Milloin muuten riemuitsen, kun silloin kun tuntuu hyvälle. En ole toisten silmissä hienompi, jos kuittaan onnistumisen olankohautuksella näin tämän pitikin mennä. 
Tunteiden näyttäminen vaatii rohkeutta. Hymy, kyyneleet, nauru kertovat meistä. Tietojen antaminen vaatii luottamusta. Kun kerromme mitä tunnemme, laskemme suojakilpemme. Tällainen olen, näin tunnen, ottakaa tai jättäkää.
Opettelen rohkeutta. Haluan uskaltaa itkeä, nauraa, halata ja sadatella.
Arvaa mikä tunne Moonan kanssa radan jälkeen?

torstai 6. lokakuuta 2016

Minä olin se lapsi, joka haukkui liikuntatunnilla joukkuekaverit, jotka aiheuttivat mielestäni tappion jalkapallopelissä.
Olin se, jonka urheiluvälineet lentelivät pettymyksen voimasta pitkin kenttää hopeamitalikilpailun jälkeen.
Olin se, joka itki kuin kuolemaantuomittu, kun poni kieltäytyi hylkäykseen johtavasti hyppäämästä esteitä.
Olin se, joka 3-vuotiaana Hippo-hiihdoissa hiihti itsensä tajunnanrajamaille voittaakseen.
Olin ihan kamalan ehdoton ja kiihkeä.
On upeaa, että uskaltaa kokea ja tuntea. Hymyilen ajatellessani sitä tunteiden tornadoa, joka sisälläni reuhasi nuoruudessa.

Vaikka nuorempi painos minusta on omalla tavallaan kiehtova, olen ehdottomasti sitä mieltä, että olen onnellisempi nyt. Muistot kultareunuksineen ovat kivoja, mutta se että ne ovat "vanhoja hyviä aikoja" eivät tee niistä automaattisesti autuaallisempia. Olen hieman eksyksissä nykyisyydessä. En tiedä mihin olen menossa ja kuka oikeastaan olen. Silti uskon, että tämä hetki on just paras tämä hetki. 

Laukkaan Moonan kanssa estetreeneissä. Edelleen minua sapettaa kun tuon Moonan huonoon ponnistupaikkaan. En kuitenkaan menetä malttiani - tiedän näitä sattuu, ensi kerralla en tee samaa mokaa. Nykyään intohimo kanavoituu enemmän kiitollisuuteen. Kuinka onnekas olen laukatessani kentällä. Minulla on 12-vuotinen yhteinen matka tämän hevosen kanssa. Yhdessä kuljettu polku mahdollistaa yhteisen sanattoman kielen, jonka voimalla monisatakiloinen eläin hyppii älyttömyyksien yli, koska minä pyydän. 

Kuinka onnellista on huomata pikkutytön palo aikuisen naisen sydämessä. Intohimon voi saavuttaa osallistumatta olympialaisiin. Tähtihetket voi kokea ilman valtavia yleisöjä. Aikuisenakin voi kastella naamansa tunnemyrskyn aalloilla.