keskiviikko 31. elokuuta 2016

31816

Hän tarraa käteesi – puristaa hieman liian lujasti - riuhtoo puoleensa.
Samaan aikaan huutaa suoraa huutoa MENE POIS!
Sitten laskeekin irti ja tönii  kauemmaksi.
Silti kiljuu TULE LÄHEMMÄS.

Luulen, että hevosesta tuntuu tuolle, kun ratsastaja samaan aikaan vetää ja puristaa, potkii ja riuhtoo. On liian helppoa touhuta hevosen selässä koko ajan jotain; luulee olevansa tehokas ja vaativa, vaikka oikeasti onkin epäselvä ja turruttava.

Herkkyys ja keveys vaativat rohkeutta olla hiljaa. Harmoniaan tarvitaan kykyä elää hetkessä. Kuullakseen on uskallettava olla hiljaa.

Tänään koin uskomattomia hetkiä. Toisten silmissä pientä ravia liian matalassa muodossa. Meille liki häiriötöntä yhteisymmärrystä, puhetta ilman sanoja, melkein telepatiaa.

Kuinka pikkuiruinenkin hetki upean hevosen kanssa pystyy kääntämään maailman tarkastelun näkökulmat uuteen uskoon ja muistuttamaan siitä, mikä oikeasti on merkityksellistä.

Voin lentää.
Tarvitsen siihen vain apua ystävältäni. Hevosilla ei ole mitään syytä juosta ja hyppiä kanssani omituisissa paikoissa. Silti ne lentävät kanssani. Järjetöntä - järjettömän hienoa.

Uskallan väittää, että olen sitoutunut hevosiini. Varmasti, olen menettänyt jotain kivoja ja mielenkiintoisia mahdollisuuksia tallilla viettämänäni aikana. Minua ei kaduta, sillä menettäminen antaa tilaa saamiselle. Saan hevosilta valtavasti. Hevoselämä on hyvin kokonaisvaltaista  ja intohimoista. Se on askellusta tunneskaalan kaikilla laidoilla. Itkua. Naurua. Rohkeutta. Pelkoa. Luottamusta. Epätoivoa. Kiihkeyttä. Levollisuutta. Minulle sitoutuminen on voimavaroja antavaa pääomaa. 


Näihin kuviin. Näihin tunteisiin. Näihin tunnelmiin. Näihin sanoihin. Näiden hevosten kanssa. Minä ja hevonen, yhdessä... tuntemuksia, jotka eivät suostu kahliutumaan sanojen raja-aitojen sisälle. Hetkiä, jotka voi vain kokea
.


tiistai 23. elokuuta 2016

23816

Olen vähän sellainen, että haluaisin olla kykenevä vaikuttamaan asioiden tilaan muun muassa kaikessa. Viimeiset kuukaudet olen sitkistellyt terveydentilani kanssa, turhautunut työttömyyttäni ja yrittänyt kaikkien taitojeni mukaan kuntouttaa Moonaa kisakuntoon. Ja tulokset ovat: kipuja on päivittäin, olen työtön ja Moonan vire on 60% optimista. 
Ei ole neiti Ritan elämä kuin romanttisesta komediasta. Tiedäthän; päähenkilöllä on haaveita, sitten tulee ongelmia ja lopulta ongelmat ratkaistaan ja ollaan onnellisia. Meidän maailmassamme asioiden kulku on toisenlainen. Meillä kaikilla on vastoinkäymisiä ja murheita ja jotkut niistä ovat sen laatuisia, että niitä ei yksinkertaisesti vain selvitetä. Kyse ei ole sisusta, tahdosta tai työnteon määrästä. Kaikki ei ole meidän vallassamme. On asioita, joille ei mahda mitään. Näitä juttuja on vain opeteltava sietämään. Silloin vallassamme on ainoastaan se, miten suhtaudumme kipukohtiimme.

Minulla on kivuttomia hetkiä.
Minnulla on aikaa puuhailla hevosten kanssa.
Moonalla voi ratsastaa
.

tiistai 9. elokuuta 2016

9816

Hiljaista on pidellyt; siihen on syynsä.
Kun minulla on vaikeaa, käytössäni on kaksi toimivaa positiivisuusbuusteria: fyysinen liike ja kirjoittaminen.
Olen elänyt juhannuksesta lähtien ei-toivotun seuralaisen kanssa,
Kipu.
En rupea erittelemään painetta kaulassa, niska- ja selkäsärkyjä, palaa kurkussa, pyörrytystä ja hengenahdistuksia. Tiedän kuulostavani terveyskeskuksessa jonottavilta mummoilta, joita kuunnellessa ajattelee "tuolla on päässä vikaa". Minusta on otettu verikoetta, olen käynyt lääkärillä, hierojalla ja osteopaatilla. Välillä koskee vähemmän, välillä enemmän. Olen varma, että minulla ei ole kaikkein alhaisin kipukynnys, mutta nyt minulta on riisuttu aseeni taistelussa pahaa oloa vastaan. Fyysinen harjoittelu on mahdotonta (olen yrittänyt useampaan kertaan lähteä vähän treenaamaan ja vaikka päätä hetkellisesti helpottaa, fyysiset oireet palaavat entistä voimakkaampina). Olen yrittänyt kirjoittaa, mutta minulla ei ole sanoja. En saa kahta sanaa peräkkäin aivosumussa. Kipu on kuin parisuhde narsistin kanssa; se vaatii huomiota... tauotta. Tunnen itseni neliraajahalvaantuneeksi. 
Tällainen kasvattaa nöyryyttä. Entiset toimintamallit ovat tehottomia. On opeteltava uusia tai hyväksyttävä vallitseva tila ja toivottava ihmettä. Minua vähänkään tuntevat tietävät, että jälkimmäinen ei ole vaihtoehto. Olen yrittänyt opetella huomaamaan ei hyvät hetket - vaan vähän paremmat hetket. Vaikka tuntuisi kuinka mustalle ja pelottavalle, siinäkin on jotain hyvää. Kun koskee ja pelottaa, ajattelen: kuolemanpelko kertoo halusta elää. Minä haluan elää.  Lisäksi arvostan tuhannesti niitä hetkiä, jolloin jaksan ratsastaa, vaikka sen jälkeen olen kuin jyrän alle jäänyt. 
Minusta on tullut empaattisempi. En voi tietää, miltä toisista tuntuu. Kuinka voisin tietää kuinka valtavat kivut terveyskeskuksen jonossa edessäni jäkättävällä mummolla mahtaa olla.
Jokaisella meillä täällä on omat ongelmamme. Minä en omalta osaltani halua lisätä toisten taakkaa. Valitsen siis hymyn, sillä havitellessa kuumaa taskulämmin on jääkylmää parempi vaihtoehto.