keskiviikko 6. huhtikuuta 2016

6416

Muistan edelleen viime joulukuun. Pelkäsin toipuuko Moona koskaan enää ratsuksi. Maksan kirkollisveroa, mutta suhdettani kristinuskoon kuvannee parhaiten käsite - tapauskovainen. Silloin kuitenkin rukoilin. 
Saisinpa vielä hypätä Moonan kanssa.
Eilen kaivoin katoksesta kolme puomia ja asettelin ne kentänreunan lumivallille. Voimme lähestyä kolmenkymmenen senttimetrin korkuisia "esteitä" ainoastaan viiden metrin etäisyydeltä. Tämä siksi, ettei Moona ehdi innostuksissaan kiihdyttää aivan liian nopeaan laukkaan. Kolme terävää hieman tavanomaista laukka-askelta laajempaa ponnistusta. Yhteensä neljä kertaa. Kaksi molemmista suunnista tasapuolisuuden nimissä. Jokaisen sarjan jälkeen vinku ja pukki merkkinä tekemisen riemusta. Pysähdys ennen aitaa. Pala ruisleipää kiitokseksi. 
Hetkeä myöhemmin Moona seisoo katoksen vieressä ohjat pyykkinarujen lailla löysällä roikkuen. Minä raahaan puomit takaisin paikalleen. Itkettää. Olemme molemmat umpiruosteessa ja rytmittömiä. Silti vuodatan kyyneleitä onnesta. Kiitollisuus siitä, että toiveisiini on vastattu tuntuu pakahduttavalta. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos, jättämäsi jälki ilahduttaa meitä kovasti!