tiistai 29. maaliskuuta 2016

29316

Reilu vuosi sitten Moona vietti Viikin hevossairaalan teho-osastolla viisi päivää taistellen hengestään. Toipuminen vakavasta suolistotulehduksesta jatkui kotona kuukausien ajan. Pelkäsin todella, että menettäisin rakkaani. 
Runsas viikko sitten sairastuin. Tulehdus imusolmukkeessa. Kohtuullinen määrä kipuja. Peloteltiin verenmyrkytyksellä ja tulehduksen leviämisen vaaroilla. Lääkitys jatkuu edelleen ja olo on kohtuullisen heiveröinen. Uskallan varovaisesti sanoa, parempaan suuntaan ollaan menossa.
Itsekseen kipujen ja pelkojen kanssa ehtii mietiskellä. Kaikkeuden mittakaavassa minun kipuni ja ahdistukseni ovat olemattomia. Minun mittakaavassani mittaamattoman suuria. Koettelemukset eivät tee minusta parempaa ihmistä, mutta luulen tarkastelevani maailmaan hieman muuttunein aistein.
Totta maailma on epäreilu, hallitsematon ja vaarallinen paikka elää. Onnen lahjat eivät mene tasan. Minulla on vaikeuksia. Sinulla on vaikeuksia, mutta aina löytyy joku, jolla on vielä vaikeampaa tai helpompaa. Vertailu on siis turhaa. Kuolemanpeloissani ajattelin, että haluan käyttää mahdollisimman vähän aikaa kärsimysten ja vääryyksien vatvomiseen. Haluan nähdä enemmän elämän mahdollisuuksia kuin jumiutua rajoitteisiin.


maanantai 21. maaliskuuta 2016

21316

Elämä alkaa mukavuusalueen ulkopuolella.
Kuulostaako tutulta?
Olen tavallaan ihannoinut tuota ajatusta. Uskonut, että ainoastaan ankaran itsensä kehittämisen kautta on mahdollista saavuttaa parempi elämä.
Juuri nyt makaan lääketokkurassa ja yritän siirtää ajatuksia pois kipua hehkuvasta vasemmasta kädestäni. Imusolmukkeessani riehuva tulehdus on pistänyt hieman ajattelemaan.
Ehkä äärimmäinen kontrollointi ei olekaan elämän tarkoitus. Elämäni on täysipainoista, vaikka jokaisella hetkellä ei olisikaan koreaa päämäärää.
Elämä mukavuusalueella on aivan yhtä arvokasta, kuin erikoiselämys kartoittamattomilla seuduilla.

torstai 10. maaliskuuta 2016

10316

Minä olen syntymävarovainen. Siinä, missä pikkuveljeni ja äitini menevät, tekevät ja ajattelevat vasta sitten, minä harkitsen ja toimin punnittuani vaihtoehdot. En ole missään suhteessa uhkarohkea.
Seiväshyppyaikoina pelkäsin - usein.
Olen siinä määrin jääräpää etten lopettanut sen takia, että vuodatin pelonkyyneleitä vähän väliä. Lopetin vasta kun sairaus antoi minulle luvan.
Olen pelännyt hevostenkin kanssa. Pelkään välillä nykyäänkin. 
Vertailussa ralliin ja benji-hyppyihin seivähypyssä ja esteratsastuksessa ei mennä kovin kovaa eikä korkealla. Kuitenkin seiväshyppyennätykseni on korkeammalla kuin miesten korkeushypyn maailmanennätys. Moona etenee radalla parhaimmillaan nopeammin kuin maailman nopeimmaksi tituleerattu jalkapalloilija Gareth Bale. Harrastukseni eivät ole kaikkein riskialttiimpia, mutta eivät täysin vaarattomiakaan. En pelkää onnettomuuksia. Pelkään epäonnistumisia.
Epäsuotuisia ponnistuspaikkoja.
Seiväshypyssä seurauksena ovat läpijuoksut, limbot, riman päälle tippumiset...
Hevosten kanssa kieltäytymiset, tippuneet puomit, ratsuille hankalat hypyt...
Miksi hyppäsin seivästä yli kymmenen vuotta ja hevosten kanssa teen sitä edelleen, jos olkapäällä istuu salamatkustajana pelko?
Pelon tuolla puolen on omien kuvitteellisten rajojen ylittäminen. Matkaa "tuolle puolen" voidaan kutsua kehitykseksi.
Silmiini syttyy tähtivalo ja ihoni alkaa hehkua, kun kerron elämästä hevosten kanssa. Siitä kuinka pakoeläin antaa minun istua siinä selän kohdassa, johon puuma hyökkää nujertaakseen villihevosen. Siitä kuinka opettelemme vuorovaikutusta, jossa sanat eivät ole käytettävissä. Siitä missä luottamus on rakennettu kestämään finaaliradan viimeisen esteen huonokin ponnistuspaikka yhdistettynä fyysiseen rasitukseen. 
Minulle esteratsastus ei ole esteitä. Se on kahden hengen matka tuntemattomaan. Niin kuin elämä itse; kaikkea muuta kuin ulospäin näkyvä juhlapäivä. Enimmäkseen arkea. Rakastettava tutkimusretki mahdollisen ja mahdottoman rajamailla. Paljon arvokkaampaa kuin pelkoa väistelemällä saavutettu turvallisuus.

perjantai 4. maaliskuuta 2016

4316

Minä olen jäärä. Periksiantamattomuuteni on ajoittain ei lähelläkään tervettä järkeä -mittaluokkaa. Tietenkin usko työskentelyn vuoria siirtävään voimaan on mahdollistanut useiden hienojen juttujen saavuttamisen, mutta asenteellani on kääntöpuolensa.
Jos syö puuron kanssa mustikoita, koska niin on aina tehnyt, ei koskaan tiedä mille mansikoiden ja puuron yhdistelmä maistuu.
Jos kesälomamatka suuntautuu aina Helsinkiin, ei koskaan pääse nauttimaan kesäisestä Porvoosta. Saattaa tietenkin olla, että Porvoo ei ole Helsingin veroinen. Jos uuden kokeilu osoittautui virheeksi, osaa arvostaa vanhaa entistä enemmän. Toisaalta uusi voi olla jotain tajunnanräjäyttävän upeaa.

Minulla on ollut periaate. Ei korvakoruja. Olen äitin tyttö. Äitillä ei ole korviksia ja siksi ei pikku-Viivikään niitä ikinä halunnut. Kouluikäisenä minusta oli siistiä olla vähän outo, kun kaikilla muilla tytöillä tuntui olevan korvareiät. Ja niin minä olin luonut itselleni Viivi-ei-korvakoruja-identiteetin. Joku aika sitten huomasin ihailevani helmikorvakoruja. Minusta ne olivat tyylikkäät ja kauniit. En kuitenkaan voinut ajatella niitä itselleni, olinhan ei-korvakoruja-Viivi.
Reilu viikko sitten huomasin taas ajattelevani helmikorviksia ja periaatteitani. Kysyin itseltäni, miksi minä en voi ottaa korviksia. Olenko periaatteideni vanki? Kuka sanoo, etten saa muuttua? Mikä olisi kamalinta, mitä korvareikien ottamisesta voisi seurata? Niinpä niin... olin naurettavien ajatusteni kahlitsema.
Siltä istumalta laitoin viestin tädilleni ja kysyin saanko antaa 8-vuotiaalle kummitytölleni lahjaksi korvareiät samalla kun ottaisin itsellenikin. Lupa heltisi. Muutama levoton ilta ja yö kului ja niin minä istuin kultasepänliikkeessä 8-vuotiaan kanssa, joka otti reiät itselleen juuri ennen minua.
Nyt olen ylpeä itsestäni kuin olympiavoittaja.

On puhdistavaa ravistella omia "minun on pakko" -asenteita. Uuden kokeileminen saa jo kasvuiän ohittaneessa naisessa aikaan yllättävää venymistä.