sunnuntai 3. tammikuuta 2016

3116

Ärsyttää kova maa, koska ratsastaminen on yhtä köpöttämistä.
Turhauttaa, kun ratsu ei malta tänäänkään keskittyä laukanvaihtojen treenaamiseen, vaan haluaa touhottaa ja pukitella.
Minulla on huono omatunto, koska en jaksa työpäivän jälkeen keskittyä kentällä siirtymien työstämiseen, vaan päätän lähteä laukkailemaan metsään.

46 päivää.
Ei köpöttelyä.
Ei touhotusta.
Ei laukkailua.

Kuntouttamisessa vaikeinta on epätietoisuus.
Kuinka kauan pitää odottaa?
Pitäisikö tehdä jotain toisin?
Olenko tehnyt kaiken mahdollisen?

Loukkaantumisen takai Moonalla ei ole voinut ratsastaa neljäänkymmeneenkuuteen päivään.
Vuoden 2016 ensimmäisenä päivänä sain kavuta ystäväni selkään ja ratsastaa kaksi kierrosta käyntiä pellolla.
Kuinka onnellinen olinkaan jämäköistä askelista ja niistä muutamasta kunnettomuusloikasta.
Olin kiitollinen hössötyksestä ja tohelluksesta, joka joskus toisissa hetkissä on ollut saattaa minut raivon partaalle.

Näkökulma muuttuu ja hankaluudet tekevät meistä toisenlaisia. En tehnyt lupauksia kuudelletoista, mutta ajattelin, että ehkä voisin olla hieman vähemmän ehdoton, niin itselleni kuin muillekin. Uskaltaisin nauttia enemmän ja murehtia vähemmän. Uskaltaisin olla se, joka katsoo silmiin ja hymyilee ensin vailla pelkoa saisinko vastakaikua vai en.



2 kommenttia:

  1. Voi pahus, mikä Moonalla vikana? Tsemppiä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Moona alkai ontua tuossa syksyllä ja klinikkareissulla syyksi paikallistettiin mustelma nuljuluussa.

      Poista

Kiitos, jättämäsi jälki ilahduttaa meitä kovasti!