tiistai 26. tammikuuta 2016

27116

U niin kuin unelma. T niin kuin tavoite.
Uu ja Tee kuuluvat samaan kategoriaan: ne ovat kirjaimia.
Uu ja Tee eivät yhtäläisyyksistään huolimatta ole sama asia.
Unelmalla ja tavoitteella on samoja piirteitä, mutta nekään eivät ole kaikilta osin identtisiä.
Unelma ei ole konkreettinen. Se on ihana toive, jonka toteuttamista ei välttämättä edes suunnitella.
Tavoitteen erottaa unelmasta sitoutuminen. Tavoite ei ole ainoastaan kiva ajatus, vaan siihen liittyy lupaus yrityksestä toteuttaa.
En harrasta lupauksia uudelle vuodelle, mutta minulla on tapana miettiä tavoitteita vuodenvaihteessa. Tänä vuonna minulla oli vaikeuksia tavoitteiden kanssa. Epävarmuustekijät, joihin lukeutuu työpaikattomuus ja loukkaantumiset, tekivät minusta pelokkaan. Pelkäsin tavoitella, koska saattaisin epäonnistua. 
Tammikuu siinä meni. Nyt olen pelännyt pelkoni pois. Olen tehnyt unelmilleni lupauksen sitoutua yritykseen niiden toteuttamiseksi. Tämä on virallista. Mustaa (itseasiassa tummansinistä) valkoisella. Päästessäni vauhtiin tavoitteita alkoi tipahdella kuin lumihiutaleita pyryssä. Kun pelko oli pyyhitty pois kasvoilta, näin paljon asioita, joita halusin saavuttaa. Sitten tarvittiin hieman vesuria ja sahaa, jotta sain raivattua itselleni mieluisan määrän tavoitteita. 
Nyt on helppo hengittää. Tajusin olevani kamalan onnellinen lampsiessani räntäsateessa hevosten kanssa. Päätös parhaansa tekemisestä ja sitoutumisesta tuntuu tärkeämmälle kuin itse tavoitteen saavuttaminen. Tavoite on päivittäinen  polttoaine ja kokemus siitä, että olen oikealla tiellä. Saavuttaminen taas on hieno asia sekin, mutta vain yhden hetken mittainen sokerihumala.

perjantai 22. tammikuuta 2016

22116

Olen ehkä maailman kolmanneksi nuukin ihminen. Kakkonen on isäni (iskällä muun muassa on paikassa nimeltä jemma Vauhdin Maailman vuosikertoja ajalta ennen syntymääni). Ykkönen on isäniäiti (mummolla on tallessa yläkerrassa pestyjä ja kuivattuja tyhjiä maitotölkkejä 80-luvulta). Mummo kertoi minulle tällä viikolla, että on käyttänyt tällä vuosituhannella kaikissa juhlissa samaa mekkoa. Tämä tarkoittaa lukemattomia rippijuhlia, valmistujaisia, syntymäpäiviä ja ties mitä koirannimipäiviä.
Mikäli ei tapahdu mitään dramaattisia käänteitä esimerkiksi marsilaisten hyökkäystä Maahan hurmaava serkkuni, mummon rakas tyttärentytär, iskän siskontyttö saa painaa keväällä kutreilleen mustavalkolakin. Tiedossa on juhlat. 
Mummo jatkoi juhlapukeitumisteemasta. Hän kertoi, että kaapissa roikkuu ainakin puolenkymmentä liki käyttämätöntä juhla-asua. Kaikki käyttökelpoisia ja päälle mahtuvia (en lakkaa ihastelemasta, kun mummo kertoo olevansa tänä päivänä samoissa mitoissa kuin nuorena vaimona muuttaessaan Pallaitniemelle vuosikymmeniä sitten). Varastossa olevasti mekkovalikoimasta ja säästäisyydestään huolimatta mummo ilmoitti, että haluaa hankkia uuden asun tyttärentyttärensä juhliin. En ehtinyt kysyä miksi, miksi juuri nyt? Haluan, koska voin. Ei ihmisen elämässä liian usein ole juhlia. Meillä on syytä juhlia ja haluan nauttia siitä täysin rinnoin, koska voin.

Koska minä voin.

Jos olen oppinut säästäväiseksi mummon opissa, toivon, että olen saanut edes murusen mummon elämänasenteesta, nöyrästä elämänarvostuksesta ja reilusta karjalaisesta elämänilosta.


keskiviikko 20. tammikuuta 2016

20116

Sanovat; talvi on asenne kysymys.
Kyllä ei ole. Moonan kolmen viikon kävelymääräys loppuu huomenna. Ei olla kävelty turhan montaa kertaa. Puolet kerroista Moona etenee piaffin ja pukkien sekaista kahlitusta energiasta holtittomasti voimansa saavaa säntäilyloikkaa ja puolet kerroista on ollut pakko jäädä talliin piiloon pakkaselta.
-25 astetta on kipurajani ratsastamiseen. Kerran kolmen viikon aikana erehdyin ratsastamaan -27 astetta olosuhteisiin. Molemmat suomenhevoset pysähtelivät kymmenen metrin välein, käänsivät naamansa minua kohti ja sanoivat katseellaan hullu nainen, et oo tosissas. Tästä viisastuneena olen jättänyt kaikkein tiukimmat pakkaskävelyt raskaamman sarjan extremeurheilijoille. Minä ja minun hevoset emme hyödy ulkoliikunnasta tulipalopakkasessa.
Viimeisten parin viikon aikana täällä Länsi-Siperiassa elohopea mittarissa ei ole noussut -18 ylemmäksi. 
Intragramissa seuraamieni naisten tilit vilisevät kivoja, tyylikkäitä tai mukavia OOTD "päivän asu" -kuvia. Minun OOTD on yksinkertainen: pikkuveljen vanhat ihanhitonpaksut villapöksyt, huopikkaat ja toppahaalari. Yritän todella tareta, mutta arvatkaa mitä JVG ja muut EI kyllä täällä EI tarkene. Tai ehkä tarkenee, mutta ei voi tehdä mitään. Liikun heppatarhan ja tallin väliä yhtä notkeasti kuin michelinukko. Henki kulkee kuin astmaatikolla, joka unohti vetää piippua ennen coopertestiä. 
Olen suhteellisen jääräpäinen  ja kompromissien tekeminen ei ole vahvuuteni. Nyt on kuitenkin niin, että en taida jaksaa edes ärsyyntyä. Tällaista elämä on. Vaikka kuinka haluaisi ja olisi valmis tekemään kaikkensa, ei silti mahda mitään, rimpuili miten paljon tahansa. Pakkanen ei laske minun voimilla. Minulla ei ole tarpeeksi hyviä suhteita herra Pakkasukon voitelemiseen. Minulla ei myöskään ole pelimerkkejä lämmitettyyn maneesiin. Näillä mennään. En voi ihmetellä muuta kuin sitä, miten hyvin minulla menee, jos suurin murhe on pakkasesta johtuva suunnitelmien uudelleen asettelu.

sunnuntai 10. tammikuuta 2016

10116

Positiivisuus on helppo valinta aurinkoisena heinäkuun iltapäivänä onnistuneen kisapäivän jälkeen.
Sitten on päiviä niin kuin tänään. Pakkanen jäykistää sormet ja varpaat. Elohopea on lähempänä viittäkymmentä kuin nollaa. Kroppani jokainen solu anelee jättäytymään sänkyyn sikiöasennossa. Näinä päivinä olen varma, että olen sukua muumeille - minun pitäisi olla talviunilla. Naamani on ruma ja kehoni sulokas kuin klonkulla. Hevosten kanssa ei suju. Ärsyttää, etten osaa paremmin. Hävettää, että alennun surkutteluun. Pelkään - epäonnistumista. 
Tänään on soturipäivä. Päivä koettelee unelmia - kuinka paljon haluan. Voin toki luovuttaa ja asettua katkeran urputtajan rooliin. Voin myös ajatella, että tämä on päivä, jonka muistan unelmieni päivänä: silloin oli hiton tiukat paikat, mutta onneksi jatkoin muuten en olisi tässä ja nyt. Soturipäivät ovat välttämättömiä. Ne ovat suolaiset kyyneleet, joiden jälkeen makeiset maistuvat herkullisemmilta kuin oikeasti ovatkaan. Ilman soturipäiviä ei ole unelmia. Ne kasvattavat unelmista arkea suurempia, kermakakkuja ruisleipien joukossa. Soturipäivät ovat inhottavia, kun ne sattuvat kohdalle, mutta ne on vain elettävä. Eilisen soturipäivät tekevät huomisen juhlan. 





sunnuntai 3. tammikuuta 2016

3116

Ärsyttää kova maa, koska ratsastaminen on yhtä köpöttämistä.
Turhauttaa, kun ratsu ei malta tänäänkään keskittyä laukanvaihtojen treenaamiseen, vaan haluaa touhottaa ja pukitella.
Minulla on huono omatunto, koska en jaksa työpäivän jälkeen keskittyä kentällä siirtymien työstämiseen, vaan päätän lähteä laukkailemaan metsään.

46 päivää.
Ei köpöttelyä.
Ei touhotusta.
Ei laukkailua.

Kuntouttamisessa vaikeinta on epätietoisuus.
Kuinka kauan pitää odottaa?
Pitäisikö tehdä jotain toisin?
Olenko tehnyt kaiken mahdollisen?

Loukkaantumisen takai Moonalla ei ole voinut ratsastaa neljäänkymmeneenkuuteen päivään.
Vuoden 2016 ensimmäisenä päivänä sain kavuta ystäväni selkään ja ratsastaa kaksi kierrosta käyntiä pellolla.
Kuinka onnellinen olinkaan jämäköistä askelista ja niistä muutamasta kunnettomuusloikasta.
Olin kiitollinen hössötyksestä ja tohelluksesta, joka joskus toisissa hetkissä on ollut saattaa minut raivon partaalle.

Näkökulma muuttuu ja hankaluudet tekevät meistä toisenlaisia. En tehnyt lupauksia kuudelletoista, mutta ajattelin, että ehkä voisin olla hieman vähemmän ehdoton, niin itselleni kuin muillekin. Uskaltaisin nauttia enemmän ja murehtia vähemmän. Uskaltaisin olla se, joka katsoo silmiin ja hymyilee ensin vailla pelkoa saisinko vastakaikua vai en.