perjantai 16. joulukuuta 2016

161216

Tulee aamuja, jolloin heräät soittoon, jonka sisältö on lyhykäisyydessään "voisitko olla töissä puolentunnin kuluttua?"
Tulee päiviä, jolloin kuulet, että tuttava, jonka kanssa yhteydenpito on viime vuosina rajoittunut joulukortteihin kuolee syöpään - elinikää ei lasketa enää kuukausissa, ei ehkä päivissä, vaan tunneissa.
Tulee iltoja, jolloin toteat itsellesi: "En ole tänään toiminut arvojeni mukaisesti. Kiirehdin tavatessani isoäitini - en ollut läsnä. Kirosin Halla-Perkelettä koiralle, joka riehui silkasta elämänriemusta. Iltapala sijoittui melkein huomisen puolelle kun en saanut syötyä aiemmin kunnolla. Puhellessa veljeni kanssa sanat juuttuivat kurkkuun, enkä saanut sanottua olet minulle rakas juuri tuollaisena."

Liioitellen kutsutaan nimellä paska päivä - kaunistellen melankolinen olotila. Yhtä kaikki tehokas näivettämään intohimoa. Kuinka toimia näinä päivinä, joita itse kukin meistä kohtaa ajoittain?

Pienet unelmat.

Isot unelmat ovat liian kaukaisia; eivät mahdu pienen Viivin päähän. Pienet unelmat ovat sopivia pitämään koneen käynnissä. Leivoin riisipiirakoita, jotka onnistuivat välittämään viestin äitille ja iskälle olette minulle tärkeitä. Uskalsin ilmoittautua Piia Pantsun valmennukseen. Kun Moona oli pieni kolmevuotias raakile esittelin sille Hippos-lehdestä leikattua kuvaa, jossa Piia Pantsu ratsasti Karusolla mielestäni täydellistä ravia keveänä, ryhdikkäänä ja vahvana. Kuva oli treenipäiväkirjani välissä vuosia. Tuleva valmennus on minulle pienen tytön unelman toteutuminen. Onnistuin tekemään Kasparin kanssa tänään rentoja laukannostoja viime viikkojen kiihdytysten sijaan. Illalla sain sujahtaa pitkään himoitsemiini joulumuumipussilakanoihin, jotka ostin itselleni ennakkojoululahjaksi.

Pienet unelmat ovat paloja elämän mosaiikissa - välttämättömiä osasia isommissa unelmissa.

maanantai 28. marraskuuta 2016

281116

Minä olen tehnyt sen elämäni aikana kuusi kertaa.

Domestikaatio. 
Tiedätkö mitä se tarkoittaa?
Ei haittaa, en minäkään tiennyt vielä 10 minuuttia sitten. Kiitos wikipedian, nyt minulla on jonkinlainen käsitys.
Domestikaatio tarkoittaa eläinten kesyttämistä kotieläimiksi. (wikipedia)

Nykykäsityksen mukaan hevonen on kesytetty noin 5000 vuotta sitten. En uskalla edes heittää villiä arviota kuinka monta hevosta tuon jälkeen on suitsittu ja satuloitu. 

Jokainen ensimmäinen kerta on erityinen. En totu siihen koskaan - hetkeen, jota et voi koskaan uusia. On täysin järjetöntä, että ihminen kiipeää pakoeläimen selkään; juuri siihen kohtaan, johon peto iskee pyydystääkseen. On aivan hullua, että hevonen luottaa niin paljon, että antaa kohdella vasten luontoaan.

Seitsemäs kerta tuntui sanoinkuvaamattoman upealle, hykerryttävälle, pysäyttävälle ja mullistavalle.

On etuoikeitettua saada viedä toinen uuteen tuntemattomaan.


tiistai 22. marraskuuta 2016

221116

Koulussa olin surkea kielissä. Yhtä ei opeteta koulussa ja juuri se minua kiehtoo. Voisin opetella loputtomiin tätä kieltä näihin sanakokeisiin. Minulle ei riitä, että osaan keskustella hevoseni kanssa. Haluan oppia kielen, jossa kuiskaus kuulostaa huudolle. Sitä minä harjoittelen tänäänkin - näkymätöntä ja kuulumatonta vuorovaikutusta.
kuva: Kitta

maanantai 14. marraskuuta 2016

141116

Talsin tänään lumisessa metsässä ensin siskon sitten veljen kanssa. Olosuhde on liukas pelkille kantahokeille. Hevoset olivat hyvinkin virkeitä - eivät olisi malttaneet kävellä. Olisi tehnyt mieli vetää ohjista, jotta vauhti hidastuisi nopeammin. Olin päättänyt ennalta; tänään herkistellää. Ohjat pyykkinaruina roikkuen pyysin hevosia hidastamaan pelkästään vatsalihasten jännityksillä ja ääniavuilla. Ekoilla kerroilla hidastaminen käynnistä pysähdykseen vie tuskastuttavan kauan. Tekisi kamalasti mieli olla tehokas ja nopea. Maltan mieleni ja teen niin kuin olen suunnitellut. Nyt ei olla kisaradalla, jossa onnistuminen vaatii salamannopeaa reagointia, vaan nyt ollaan matkalla kohti salamannopeaa reagointia. Täytekakkua ei voi kuorruttaa, jos ei ole ensin paistanut kakkupohjia. Kaupasta saa tietenkin valmiita, mutta on eri asia vatkata munat ja sokeri vaahdoksi, lisätä jauhot ja paistaa kakku itse siitäkin huolimatta, että silloin altistaa kakun vakaville virheille alttiiksi: raaka, palanut, keskeltä lässähtänyt...
Eilen treenasin maneesissa hyppyjä. Tänään herkkyyttä hangessa. Rakastan molempia. On ihanaa tasapainoilla osaamisen äärirajoilla. Vaikka elämä on ainutkertaista, ei se saa olla syy pelätä epäonnistumista. Mie mieluummin meen ja teen; elän.
c. Kitta Luukkanen

maanantai 7. marraskuuta 2016

71116

Siperia on saapunut Torsansaloon. En pukeudu toppatakkiin, vaan vedän päälleni kaksi toppatakkia - silti on kylmä. Haaveilin Freejump kenkien ostamisesta, nyt suunnittelen Kuomien hankintaa. Hieman on kalseat olosuhteet hevoshommiin. 
Kaikesta edellä mainitusta huolimatta viipotan tallilla hymy huulilla (ja räkä nenästä valuen). Maneesi ois kiva, mutta paremman puutteessa miulla on oikein kivaa kävelylenkillä Moonan kanssa. Tunnen itseni etuoikeutetuksi, kun saan kävelyttää omakasvattiani Kostia varpaat jäässä pakkasen koppuraiseksi kylmettämällä kotitiellä. 
Olen onnekas saadessani elää hevoselämää. Minusta on ihanaa, etten aio muuttua koskaan niin aikuismaiseksi, etten voisi silmät säihkyen julistaa: rakastan hevosia.

keskiviikko 19. lokakuuta 2016

191016

Nuorempana ihailin kivikasvoisia saksalaisratsastajia sekä ilmeettömiä venäläisseiväshyppääjiä. Epäonnistuminen tai onnistuminen - kukaan ei voinut lukea, mitä mielessä liikkui. Olympiavoiton hetkellä kämmen saattoi puristua kahden sekunnin ajaksi nyrkkiin. Siinäpä tunteiden purkaus neljän vuoden työstä tiivistettynä muutamaan hetkeen.
Yhdistin taidon ja voittamisen tähän asialliseen eleettömyyteen. Olen vuosien ajan yrittänyt olla heidän kaltaisensa. Välillä onnistuin - välillä en, mutta pokkani piti. Ei tunteita.
Tuli muutama odottamaton elämäntilanne. Hallitsemattomia asioita. Odottamattomia koettelumuksia. Ravistelua ja retuutusta elämän taholta, joita ei voinut ohittaa huomioimatta. Kummeleita lainatakseni elämän karut kävyt osoittivat minulle; tämä kaikki on rajallista, ikuisuus on illuusio.
Tunteitaan ei ole pakko hallita. Toisilta piilotetut tunteet -niin positiiviset kuin negatiivisetkin- kertyvät sisälle kuin mätänevä roskasäkki.
Olen alkanut tajuta, että pettymykset kuuluvat kaikkien elämään. Ei ole tarpeellista salata muilta epäonnistumista ja pettymystä. Saa harmittaa. Harmitus ei tee minusta huonompaa ihmistä. Saa myös iloita ja ihan julkisesti. Milloin muuten riemuitsen, kun silloin kun tuntuu hyvälle. En ole toisten silmissä hienompi, jos kuittaan onnistumisen olankohautuksella näin tämän pitikin mennä. 
Tunteiden näyttäminen vaatii rohkeutta. Hymy, kyyneleet, nauru kertovat meistä. Tietojen antaminen vaatii luottamusta. Kun kerromme mitä tunnemme, laskemme suojakilpemme. Tällainen olen, näin tunnen, ottakaa tai jättäkää.
Opettelen rohkeutta. Haluan uskaltaa itkeä, nauraa, halata ja sadatella.
Arvaa mikä tunne Moonan kanssa radan jälkeen?

torstai 6. lokakuuta 2016

Minä olin se lapsi, joka haukkui liikuntatunnilla joukkuekaverit, jotka aiheuttivat mielestäni tappion jalkapallopelissä.
Olin se, jonka urheiluvälineet lentelivät pettymyksen voimasta pitkin kenttää hopeamitalikilpailun jälkeen.
Olin se, joka itki kuin kuolemaantuomittu, kun poni kieltäytyi hylkäykseen johtavasti hyppäämästä esteitä.
Olin se, joka 3-vuotiaana Hippo-hiihdoissa hiihti itsensä tajunnanrajamaille voittaakseen.
Olin ihan kamalan ehdoton ja kiihkeä.
On upeaa, että uskaltaa kokea ja tuntea. Hymyilen ajatellessani sitä tunteiden tornadoa, joka sisälläni reuhasi nuoruudessa.

Vaikka nuorempi painos minusta on omalla tavallaan kiehtova, olen ehdottomasti sitä mieltä, että olen onnellisempi nyt. Muistot kultareunuksineen ovat kivoja, mutta se että ne ovat "vanhoja hyviä aikoja" eivät tee niistä automaattisesti autuaallisempia. Olen hieman eksyksissä nykyisyydessä. En tiedä mihin olen menossa ja kuka oikeastaan olen. Silti uskon, että tämä hetki on just paras tämä hetki. 

Laukkaan Moonan kanssa estetreeneissä. Edelleen minua sapettaa kun tuon Moonan huonoon ponnistupaikkaan. En kuitenkaan menetä malttiani - tiedän näitä sattuu, ensi kerralla en tee samaa mokaa. Nykyään intohimo kanavoituu enemmän kiitollisuuteen. Kuinka onnekas olen laukatessani kentällä. Minulla on 12-vuotinen yhteinen matka tämän hevosen kanssa. Yhdessä kuljettu polku mahdollistaa yhteisen sanattoman kielen, jonka voimalla monisatakiloinen eläin hyppii älyttömyyksien yli, koska minä pyydän. 

Kuinka onnellista on huomata pikkutytön palo aikuisen naisen sydämessä. Intohimon voi saavuttaa osallistumatta olympialaisiin. Tähtihetket voi kokea ilman valtavia yleisöjä. Aikuisenakin voi kastella naamansa tunnemyrskyn aalloilla.

keskiviikko 28. syyskuuta 2016

28916

Kuustoista vetelee viimeisiään. Kisakausikin alkaa olla ohi. Viime vuonna näihin aikoihin kirjoitin itselleni: vuonna 2016 haluan voittaa Moonalla pienhevosten suomenmestaruuden, voittaa Kasparilla kasvattajakilpailun sekä hypätä lainamustalla metrikymppiä. 
Yksikään tavoite ei toteutunut. En ole pettynyt. Olen oppinut, että kannattaa tavoitella enemmän, mihin uskoo kykenevänsä. Lontooksi sanovat kun tähtää kuuhun voi saavuttaa tähtiä. Olen kiitollinen kuluvasta vuodesta, vaikka oikeastaan mikään ei mennyt niin kuin suunnittelin: olen ollut itse sairaana, Moona on ollut loukkaantuneena sekä lainaratsu Kimaralla on ollut epämääräisiä vaivoja. Tiedän; olen tehnyt parhaani niillä mahdollisuuksilla, joita minulla on. Olen harjoitellut niin paljon, kuin olen pystynyt. Olen yrittänyt löytää uskon omaan tekemiseen, vaikka epävarmuus on kuiskutellut valheitaan korviini. 
Ajattelen niin, että unelmat pitää ansaita. Tässä asiassa minulla on rauha itseni kanssa. Olen tehnyt parhaani. Olen ylpeä itsestäni ja tekemisistäni. Olen kiitollinen hevosista, joilla saan ratsastaa sekä ihmisistä, jotka mahdollistavat minulle tämän elämäntavan. Olen onnellinen Moonan SM-hopeasta, Kasparin aluejoukkuemestaruuspronssista, nollaradasta derbykentällä kasvattajakilpailun finaalista, Kimaran aluemestaruudesta ja monista muista hetkistä tänä vuonna.
Tätä kirjoittaessani elän nuo hetket uudelleen. Hymy maalautuu huulille ja suolainen onnenkyynel koristaa helmenä poskeani. Haluan tätä lisää. Nyt onkin aika miettiä, mitä on tehtävä ansaitakseen ensi vuoden unelmat. Mitä on tehtävä, ollakseni tarpeeksi hyvä, jotta saan onnen matkakumppanikseni.
Kuva: Essi Kapiainen

torstai 15. syyskuuta 2016

16916


Pieni ruskeani.
Pukittelee villisti heittääkseen murheeni menemään.
Löntystää rauhallisesti laannuttaakseen rauhattomuuteni tuulet.
On kuriton, jotta muistan oman rajallisuuteni.
Tottelee ajatuksen voimalla, jotta uskon taitoihini.

Voi pieni hevoseni KIITOS että saan kulkea palan matkaa kanssasi.

keskiviikko 31. elokuuta 2016

31816

Hän tarraa käteesi – puristaa hieman liian lujasti - riuhtoo puoleensa.
Samaan aikaan huutaa suoraa huutoa MENE POIS!
Sitten laskeekin irti ja tönii  kauemmaksi.
Silti kiljuu TULE LÄHEMMÄS.

Luulen, että hevosesta tuntuu tuolle, kun ratsastaja samaan aikaan vetää ja puristaa, potkii ja riuhtoo. On liian helppoa touhuta hevosen selässä koko ajan jotain; luulee olevansa tehokas ja vaativa, vaikka oikeasti onkin epäselvä ja turruttava.

Herkkyys ja keveys vaativat rohkeutta olla hiljaa. Harmoniaan tarvitaan kykyä elää hetkessä. Kuullakseen on uskallettava olla hiljaa.

Tänään koin uskomattomia hetkiä. Toisten silmissä pientä ravia liian matalassa muodossa. Meille liki häiriötöntä yhteisymmärrystä, puhetta ilman sanoja, melkein telepatiaa.

Kuinka pikkuiruinenkin hetki upean hevosen kanssa pystyy kääntämään maailman tarkastelun näkökulmat uuteen uskoon ja muistuttamaan siitä, mikä oikeasti on merkityksellistä.

Voin lentää.
Tarvitsen siihen vain apua ystävältäni. Hevosilla ei ole mitään syytä juosta ja hyppiä kanssani omituisissa paikoissa. Silti ne lentävät kanssani. Järjetöntä - järjettömän hienoa.

Uskallan väittää, että olen sitoutunut hevosiini. Varmasti, olen menettänyt jotain kivoja ja mielenkiintoisia mahdollisuuksia tallilla viettämänäni aikana. Minua ei kaduta, sillä menettäminen antaa tilaa saamiselle. Saan hevosilta valtavasti. Hevoselämä on hyvin kokonaisvaltaista  ja intohimoista. Se on askellusta tunneskaalan kaikilla laidoilla. Itkua. Naurua. Rohkeutta. Pelkoa. Luottamusta. Epätoivoa. Kiihkeyttä. Levollisuutta. Minulle sitoutuminen on voimavaroja antavaa pääomaa. 


Näihin kuviin. Näihin tunteisiin. Näihin tunnelmiin. Näihin sanoihin. Näiden hevosten kanssa. Minä ja hevonen, yhdessä... tuntemuksia, jotka eivät suostu kahliutumaan sanojen raja-aitojen sisälle. Hetkiä, jotka voi vain kokea
.


tiistai 23. elokuuta 2016

23816

Olen vähän sellainen, että haluaisin olla kykenevä vaikuttamaan asioiden tilaan muun muassa kaikessa. Viimeiset kuukaudet olen sitkistellyt terveydentilani kanssa, turhautunut työttömyyttäni ja yrittänyt kaikkien taitojeni mukaan kuntouttaa Moonaa kisakuntoon. Ja tulokset ovat: kipuja on päivittäin, olen työtön ja Moonan vire on 60% optimista. 
Ei ole neiti Ritan elämä kuin romanttisesta komediasta. Tiedäthän; päähenkilöllä on haaveita, sitten tulee ongelmia ja lopulta ongelmat ratkaistaan ja ollaan onnellisia. Meidän maailmassamme asioiden kulku on toisenlainen. Meillä kaikilla on vastoinkäymisiä ja murheita ja jotkut niistä ovat sen laatuisia, että niitä ei yksinkertaisesti vain selvitetä. Kyse ei ole sisusta, tahdosta tai työnteon määrästä. Kaikki ei ole meidän vallassamme. On asioita, joille ei mahda mitään. Näitä juttuja on vain opeteltava sietämään. Silloin vallassamme on ainoastaan se, miten suhtaudumme kipukohtiimme.

Minulla on kivuttomia hetkiä.
Minnulla on aikaa puuhailla hevosten kanssa.
Moonalla voi ratsastaa
.

tiistai 9. elokuuta 2016

9816

Hiljaista on pidellyt; siihen on syynsä.
Kun minulla on vaikeaa, käytössäni on kaksi toimivaa positiivisuusbuusteria: fyysinen liike ja kirjoittaminen.
Olen elänyt juhannuksesta lähtien ei-toivotun seuralaisen kanssa,
Kipu.
En rupea erittelemään painetta kaulassa, niska- ja selkäsärkyjä, palaa kurkussa, pyörrytystä ja hengenahdistuksia. Tiedän kuulostavani terveyskeskuksessa jonottavilta mummoilta, joita kuunnellessa ajattelee "tuolla on päässä vikaa". Minusta on otettu verikoetta, olen käynyt lääkärillä, hierojalla ja osteopaatilla. Välillä koskee vähemmän, välillä enemmän. Olen varma, että minulla ei ole kaikkein alhaisin kipukynnys, mutta nyt minulta on riisuttu aseeni taistelussa pahaa oloa vastaan. Fyysinen harjoittelu on mahdotonta (olen yrittänyt useampaan kertaan lähteä vähän treenaamaan ja vaikka päätä hetkellisesti helpottaa, fyysiset oireet palaavat entistä voimakkaampina). Olen yrittänyt kirjoittaa, mutta minulla ei ole sanoja. En saa kahta sanaa peräkkäin aivosumussa. Kipu on kuin parisuhde narsistin kanssa; se vaatii huomiota... tauotta. Tunnen itseni neliraajahalvaantuneeksi. 
Tällainen kasvattaa nöyryyttä. Entiset toimintamallit ovat tehottomia. On opeteltava uusia tai hyväksyttävä vallitseva tila ja toivottava ihmettä. Minua vähänkään tuntevat tietävät, että jälkimmäinen ei ole vaihtoehto. Olen yrittänyt opetella huomaamaan ei hyvät hetket - vaan vähän paremmat hetket. Vaikka tuntuisi kuinka mustalle ja pelottavalle, siinäkin on jotain hyvää. Kun koskee ja pelottaa, ajattelen: kuolemanpelko kertoo halusta elää. Minä haluan elää.  Lisäksi arvostan tuhannesti niitä hetkiä, jolloin jaksan ratsastaa, vaikka sen jälkeen olen kuin jyrän alle jäänyt. 
Minusta on tullut empaattisempi. En voi tietää, miltä toisista tuntuu. Kuinka voisin tietää kuinka valtavat kivut terveyskeskuksen jonossa edessäni jäkättävällä mummolla mahtaa olla.
Jokaisella meillä täällä on omat ongelmamme. Minä en omalta osaltani halua lisätä toisten taakkaa. Valitsen siis hymyn, sillä havitellessa kuumaa taskulämmin on jääkylmää parempi vaihtoehto.

maanantai 18. heinäkuuta 2016

18716

Olen hypännyt Moonan kanssa kymmenissä valmennuksissa.
Olemme ponnistaneet lukemattomia kertoja niin pystyjen, okserien kuin lankkujenkin yli.
En ole aina pakahtunut ylpeydestä.
En ole aina tajunnut iloita hyvistä suorituksista.

Moona on viettänyt viimeiset kymmenen kuukautta kuntoutustaukoa hyppyharjoituksista.
Viime torstaina minulla oli vaikeuksia hypätä useampia esteitä peräkkäin, koska teki mieli kiljua riemusta ja heitellä yläfemmoja tuntemattomien kanssa jokaisen ponnistuksen jälkeen.

Tauko etäännyttää tottumuksesta.

Kuinka säilyttää tauon jälkeinen herkkyys arjessa? Kuinka huomata, että "ihan hyvä" on oikeasti "VAU"?
Kuva: Tanja Simonen

torstai 7. heinäkuuta 2016

7716

Ensiksi on todettava - tiedän, että äitienpäivää vietetään toukokuussa ja kyllä, tiedän nyt eletään heinäkuuta. Tänään ei ole äitienpäivä.
Haluan silti kirjoittaa muutaman sanan äidistä. Välillä pelleilen ja höpöttelen siitä kuinka äiti on hätäinen sählääjä. Tottahan nuo määreet ovat, mutta oikeasti äiti edustaa minulle aivan toisenlaisia asioita. Äiti on syypää siihen, millaiset arvot minulla on ja ennen kaikkea miten suhtaudun hevosiin ja kilpailemiseen. Olen oppinut nöyrän työn korvaamattomuuden ja positiivisuuden ja ystävällisyyden voiman. Äiti  on kasvattanut minusta ratsastajan ja kannustanut minua tavoittelemaan parastani. Äiti on tartuttanut minuun intohimoisen suhtautumisen urheiluun. 
Minua on aina kannustettu katsomaan eteenpäin. Vaikka mokia sattuisi, ei haittaa - ensi kerralla sitten. 


sunnuntai 26. kesäkuuta 2016

26616

Minulle on sanottu: voisit ratsastaa isommilla areenoilla.  
Olen kunnianhimoinen, pikkutarkka ja työteliäs. Kaikki oikein käyttökelpoisia ominaisuuksia hyvälle ratsastajalle. Treenillä ja sopivilla diileillä uskoisin mahdollisuuksiini nousta kansallisella tasolla ihan ok ratsastajaksi.
Minussa on vikoja, mutta yksi on pahin - suhtautumiseni hevosiin. Kimi Räikkönen on F1-maailmanmestari ja Kimi ei todellakaan aja enää mikroautoilla. Minun hevoseni eivät ole kilpailuvälineitä. Minä en kilpaile pelkästään mitalien ja ruusukkeiden takia. Jotkut opettelevat puhumaan ranskaa tai japania; minä opettelen hevosta. 
Tämä opintie on loputon. Minä ja Moonani tunnemme toisemme hyvin. Silti tulee aamupäivä, jolloin russeli on jättänyt tennispallon keskelle pihaa ja Moona on aivan varma ettei hän voi kulkea kotipihassaan vahingoittumattomana, vaikka kuinka vakuutan olosuhteiden turvallisuutta.
Minun näkemykseni mukaan jokaista hevosta "kuinka "heikkolaatuista tahansa" voi ratsastaa aina paremmin. Yhteinen tarina antaa kokemuksille lisäarvoa. Miksi muuten Islannin joukkue jalkapallon EM-kilpailuissa kerää enemmän huomiota kuin aina voittava Saksa? 
12 yhteistä vuotta tekevät Moonasta minulle arvokkaamman kuin miljoonia maksavat superhevoset.

keskiviikko 22. kesäkuuta 2016

22616

Sitten kun ratsuni pysyy poikkeuksetta minun määrittämässäni muodossa, voin osallistua kilpailuihin.
Sitten kun olen bikinikunnossa, voin mennä uimaan julkisella paikalla.
Sitten kun olen laihtunut viisi kiloa, voin pukeutua kesämekkoon.

Minä olen ollut mitä suuremmissa määrin sitku-ihminen. Olen halunnut olla toisten ja itseni silmissä virheetön. Olen tehnyt kovasti töitä milloin minkäkin asian eteen. Ajattelutapani on ollut, että voin iloita, nauttia, tehdä ja elää, kunhan olen suoriutunut maaliin.

Nyt kun on tapahtunut paljon kaikenlaista; kutsutaan myös nimellä mitä elämä tuo tullessaan, olen opetellut ajattelemaan aivan toisin. On nimittäin niin, että aika moni juttu on jäänyt tekemättä tai jää tulevaisuudessa elämättä, jos odotan parempaa, täydellisempää ja sopivampaa hetkeä.

Ihanteiden ja unelmien ei kuulu olla kahleita, vaan trampoliineja. Jos en olisi iljennyt lähteä raakile-hevosteni kanssa kilpailuihin turaamaan, en olisi vielä tänä päivänäkään osallistunut edes 1-tason kisoihin.

Perfektionisti-Viivi on tylsämielinen hannari, jolta jää maalia odotellessa koko elämä elämättä. Viivi, joka nauraa kisoissa puomeja keilaavalle junnuhevoselleen ja pukeutuu punaiseen mekkoon töröttävistä olkaluistaan huolimatta saa elää ja kokea.

Vaikka kuinka haluaisin näyttää kauniille, tyylikkäälle ja taitavalle, on minun uskallettava mennä hymyssä suin kaikkien mokieni kanssa, sillä täysin valmiina voi olla vasta viimeisessä maalissa - haudan levossa.


torstai 9. kesäkuuta 2016

9616

Vaikka olet vielä puolikuntoinen (olen saanut ratsastaa sinulla ollessasi supervireessä).
Vaikka olet hieman keskittymiskyvytön (vika ei ole sinussa, minäkin haluaisin mäjäittää kaikkia ympärillämme pörrääviä lentäviä ötököitä).
Vaikka saisin vastaani kaikki saatanan voimat.
Vaikka joutuisin kohtaamaan jokaisen epävarmuuteni aiheen.
Vaikka kohtaisin epäonnea.

Sinun kanssasi en pelkää ja murehdi.

Viime päivinä on sattunut ja tapahtunut. Väsyttää ja huolettaa - ei vähiten siksi, että 2-vuotias Kostini on ollut vakavasti sairas.
Kävimme äskettäin Moonan kanssa treenaamassa hieman siirtymisä ja pikkuhyppyjä. Kultainen hevonen, vaikka oikeasti onkin punaruskea, kantaa niin kevyesti minua ja pyramidin kokoista huolitaakkaani. Laukkaa niin vinhasti, etten hetkeksi edes muista mitä murhe tarkoittaa.

tiistai 7. kesäkuuta 2016

7616

Ajoittain sorrun keskittymään vain ratsastamani hevosen pään saamiseen vertikaalisesti luotisuoraan. Välillä yritän ratsastaa pitemmillä jalustimilla, jotta istuntani näyttäisi siistimmältä.
Useimmiten  kuitenkin ajattelen, että kaikissa asioissa minun ei tarvitse toimia niin kuin kollektiivisesti sovituissa normeissa ohjataan.
Mietin, että hevosia voisi ratsastaa muinkin tavoin kuin äärimmäisessä kontrollissa.
Koska en halua ratsastaa samalla tavoin kuin kaikki muut, olen päättänyt, että asiat voivat olla toisin.
En saarnaa, että tapani on parempi. 
Välillä on haastavaa uskoa omiin visioihin, mutta enimmäkseen uskon valitsemaani polkuun.
Tykkään iloisista hevosista, joita ei ole alistettu. Pienen kurittomuuden myönnyksellä olen saanut hipaista kahlitsematonta voimaa ja spontaania riemua.

keskiviikko 18. toukokuuta 2016

18516

Soutelet venettä järvellä. Nautit auringon lämmöstä kasvoilla ja vilvoittavasta kesätuulesta iholla. Laineet hyväilevät veneen kylkiä. Rauhallisia vetoja.

KOPS.

Törmäät kariin. Veneeseen tulee reikä.

Jatkatko samaan malliin? Tämä vene on ennen ollut ehjä. Tällä on aina voinut soudella huoletta ja siksi voin jatkaa niin kuin aiemmin.

Luulen kuitenkin, että teet muutoksia toimintaasi. Äyskäröit kenties vettä pois veneestä tai yrität tukkia vuotavan reiän. Teet mitä teetkin, uskallan veikata, että muutat toimintaasi vakauttaaksesi tilanteen. Aika harva jatkaisi soutelua hamaan veneen uppoamiseen asti.

Pystymmekö suhtautumaan muuttuneisiin tilanteisiin arkielämässä yhtä toiminnallisen ratkaisukeskeisesti kuin uppoavan veneen tilanteessa? En ainakaan minä. Tai ainakin muutoksen tarpeen hyväksyminen ja itse muuttuminen vaativat minulta tietoista ponnistelua.

Moonaa ei voi ratsastaa samalla tavalla kuin vuosi sitten. Ei auta, vaikka kuinka jänkkäisin, että ennen Moonaa pystyi säätelemään pikkusormen liikkeillä. Nyt Moona on puolivuotta kuntoutettu toipilas, jolla ei ole samaa elastisuutta ja voimaa, kuin entisellä Moonalla, johon sitä vertaan.

Edellä mainittu on vain yksi esimerkki. Mitä vanhemmaksi tulee ja mitä enemmän kokemuksia reppuun karttuu sitä enemmän kohtaamme muuttuneita tilanteita ja olosuhteita. Muutokset vaativat oman ajattelun säätämistä. Lohdullista on, että muutos ei ole yksiselitteisesti pahaa ja vaikeaa. Tässä kohtaa lainaan Jari Sarasvuota: "Vain se minkä voimme hyväksyä voi muuttua paremmaksi."

Ok, veneeseen tuli reikä. Yritän paikata sen. Ok, Moona on voimaton. Jumpataan ja voimistellaan. Vuoden 2011 MM-kulta ei tee leijonista vuoden 2016 mestareita. He voivat olla mestareita omilla teoillaan tässä turnauksessa, eivät menneisyyden naruissa roikkuvina marionettinukkeina.

Eletään tänään tämän hetken ehdoilla ei eilisen sääntöihin kahlittuina muinaismuistoina.

lauantai 23. huhtikuuta 2016

23416

Hiulasin Kasparin kanssa yhdeksättätoista kertaa kolmea toispuoleisesti korotettua laukkapuomia. Olin jalkautunut, nostanut puomin takaisin korokkeelle ja könynnyt takaisin satulaan viisitoista kertaa treenin aikana. On sanomattakin selvää nopeat jalat eivät ole junnuhevoseni vahvuus. Asiaan perehtymätön olisi saattanut nähdä tilanteen turhauttavana, jopa epäonnistumisina. 
Minä kävelin pikkuhevoseni kanssa kentältä kotiin hymy loistavampana kuin legendaarinen naantalin aurinko. Olin malttanut olla painostamatta treenikaveriani liikaa. Junnu oli saanut tehdä rauhassa virheitä -tiputella puomeja, ryntäillä päin puomeja, kompastua puomeihin. Lapsihevonen oli myös ottanut onkeensa. Sain lopettaa suoritukseen ilman kolinaa. Tiedän, että tämä harkka vie meitä oikeaan suuntaan. 
Emme ole vielä kovin taitavia, mutta tiedän mihin suuntaan olemme menossa ja se suunta on oikea. Olen onnellinen, että olen opetellut rakastamaan matkaa. Olen kiitollinen, että olen antanut itselleni luvan nauttia keskeneräisestä.
On vapauttavaa nähdä huomisen rauha tämän päivän myrskyssä.

perjantai 15. huhtikuuta 2016

15416

Maaliskuussa 2014 hallimestaruuksissa Moona kieltäytyi ylittämästä vesimattoa. Olimme aimmin treenanneet mattoa useita kertoja. Samana talvena Moona tunsi itsensä ahdistuneeksi ja kesken valmennuksen kieltäytyi liki totaalisesti ylittämästä vesimattoa. 
Yleensä Moona epävarmuuksistaan ja kiihtymisestään huolimatta ylittää pyynnöstäni kaiken ja kulkee perässäni minne tahansa. Nämä tilanteet olivat hämmentäviä ja ikäviä. Inhosin laittaa Moonan pahaan paikkaan. 
Yllä mainittujen tapahtumien jälkeen on tapahtunut kaikenlaista. Olen askarrellut sinisestä telttapatjasta vesimattoja. Kätevä groomini (lue äiti) teki minulle sinisestä pressusta ihan oikean vesimaton ja kyllä myö tytöt ollaan hypitty sen maton yli. Sininen pressu on raahattu kentälle valehtelematta yhdeksään estetreeniin kymmenestä viimeisen vuoden aikana. Viime kesänä Moona suostui ylittämään veden (myös pienhevosten mestaruuksien finaalissa), mutta suoriutuakseen veden ylittämisestä Moona kiihtyy hyvin paljon ja jännittyy silminnähden. 
Tällä viikolla hyppäsimme Moonan kanssa toista kertaa puolivuotisen kuntoutusjakson jälkeen. Raahasimme kentälle vesimattomme. Edellisellä hyppykerralla Moona oli liki hallitsemattoman hulvaton intoillessaan ensimmäisistä hypyistä pitkän tauon jälkeen. Nyt Moona oli epätavallisen kuuliainen ja rauhallinen. Lähestyimme kolme kertaa neljäkymmentäsenttistä estettä, jonka alla oli vesimatto. Laukka oli rentoa, mutta terävää ja rytmikästä. Mikään hevosessani ei muuttunut lähestymisen, hypyn tai sen jälkeisen laukan aikana. 
Tätä elämä on parhaimmillaan hevosten kanssa. Minuun luotettiin niin paljon, että entinen "hengenvaara" oli minun seurassani kuin vettä vaan.

keskiviikko 6. huhtikuuta 2016

6416

Muistan edelleen viime joulukuun. Pelkäsin toipuuko Moona koskaan enää ratsuksi. Maksan kirkollisveroa, mutta suhdettani kristinuskoon kuvannee parhaiten käsite - tapauskovainen. Silloin kuitenkin rukoilin. 
Saisinpa vielä hypätä Moonan kanssa.
Eilen kaivoin katoksesta kolme puomia ja asettelin ne kentänreunan lumivallille. Voimme lähestyä kolmenkymmenen senttimetrin korkuisia "esteitä" ainoastaan viiden metrin etäisyydeltä. Tämä siksi, ettei Moona ehdi innostuksissaan kiihdyttää aivan liian nopeaan laukkaan. Kolme terävää hieman tavanomaista laukka-askelta laajempaa ponnistusta. Yhteensä neljä kertaa. Kaksi molemmista suunnista tasapuolisuuden nimissä. Jokaisen sarjan jälkeen vinku ja pukki merkkinä tekemisen riemusta. Pysähdys ennen aitaa. Pala ruisleipää kiitokseksi. 
Hetkeä myöhemmin Moona seisoo katoksen vieressä ohjat pyykkinarujen lailla löysällä roikkuen. Minä raahaan puomit takaisin paikalleen. Itkettää. Olemme molemmat umpiruosteessa ja rytmittömiä. Silti vuodatan kyyneleitä onnesta. Kiitollisuus siitä, että toiveisiini on vastattu tuntuu pakahduttavalta. 

tiistai 29. maaliskuuta 2016

29316

Reilu vuosi sitten Moona vietti Viikin hevossairaalan teho-osastolla viisi päivää taistellen hengestään. Toipuminen vakavasta suolistotulehduksesta jatkui kotona kuukausien ajan. Pelkäsin todella, että menettäisin rakkaani. 
Runsas viikko sitten sairastuin. Tulehdus imusolmukkeessa. Kohtuullinen määrä kipuja. Peloteltiin verenmyrkytyksellä ja tulehduksen leviämisen vaaroilla. Lääkitys jatkuu edelleen ja olo on kohtuullisen heiveröinen. Uskallan varovaisesti sanoa, parempaan suuntaan ollaan menossa.
Itsekseen kipujen ja pelkojen kanssa ehtii mietiskellä. Kaikkeuden mittakaavassa minun kipuni ja ahdistukseni ovat olemattomia. Minun mittakaavassani mittaamattoman suuria. Koettelemukset eivät tee minusta parempaa ihmistä, mutta luulen tarkastelevani maailmaan hieman muuttunein aistein.
Totta maailma on epäreilu, hallitsematon ja vaarallinen paikka elää. Onnen lahjat eivät mene tasan. Minulla on vaikeuksia. Sinulla on vaikeuksia, mutta aina löytyy joku, jolla on vielä vaikeampaa tai helpompaa. Vertailu on siis turhaa. Kuolemanpeloissani ajattelin, että haluan käyttää mahdollisimman vähän aikaa kärsimysten ja vääryyksien vatvomiseen. Haluan nähdä enemmän elämän mahdollisuuksia kuin jumiutua rajoitteisiin.


maanantai 21. maaliskuuta 2016

21316

Elämä alkaa mukavuusalueen ulkopuolella.
Kuulostaako tutulta?
Olen tavallaan ihannoinut tuota ajatusta. Uskonut, että ainoastaan ankaran itsensä kehittämisen kautta on mahdollista saavuttaa parempi elämä.
Juuri nyt makaan lääketokkurassa ja yritän siirtää ajatuksia pois kipua hehkuvasta vasemmasta kädestäni. Imusolmukkeessani riehuva tulehdus on pistänyt hieman ajattelemaan.
Ehkä äärimmäinen kontrollointi ei olekaan elämän tarkoitus. Elämäni on täysipainoista, vaikka jokaisella hetkellä ei olisikaan koreaa päämäärää.
Elämä mukavuusalueella on aivan yhtä arvokasta, kuin erikoiselämys kartoittamattomilla seuduilla.

torstai 10. maaliskuuta 2016

10316

Minä olen syntymävarovainen. Siinä, missä pikkuveljeni ja äitini menevät, tekevät ja ajattelevat vasta sitten, minä harkitsen ja toimin punnittuani vaihtoehdot. En ole missään suhteessa uhkarohkea.
Seiväshyppyaikoina pelkäsin - usein.
Olen siinä määrin jääräpää etten lopettanut sen takia, että vuodatin pelonkyyneleitä vähän väliä. Lopetin vasta kun sairaus antoi minulle luvan.
Olen pelännyt hevostenkin kanssa. Pelkään välillä nykyäänkin. 
Vertailussa ralliin ja benji-hyppyihin seivähypyssä ja esteratsastuksessa ei mennä kovin kovaa eikä korkealla. Kuitenkin seiväshyppyennätykseni on korkeammalla kuin miesten korkeushypyn maailmanennätys. Moona etenee radalla parhaimmillaan nopeammin kuin maailman nopeimmaksi tituleerattu jalkapalloilija Gareth Bale. Harrastukseni eivät ole kaikkein riskialttiimpia, mutta eivät täysin vaarattomiakaan. En pelkää onnettomuuksia. Pelkään epäonnistumisia.
Epäsuotuisia ponnistuspaikkoja.
Seiväshypyssä seurauksena ovat läpijuoksut, limbot, riman päälle tippumiset...
Hevosten kanssa kieltäytymiset, tippuneet puomit, ratsuille hankalat hypyt...
Miksi hyppäsin seivästä yli kymmenen vuotta ja hevosten kanssa teen sitä edelleen, jos olkapäällä istuu salamatkustajana pelko?
Pelon tuolla puolen on omien kuvitteellisten rajojen ylittäminen. Matkaa "tuolle puolen" voidaan kutsua kehitykseksi.
Silmiini syttyy tähtivalo ja ihoni alkaa hehkua, kun kerron elämästä hevosten kanssa. Siitä kuinka pakoeläin antaa minun istua siinä selän kohdassa, johon puuma hyökkää nujertaakseen villihevosen. Siitä kuinka opettelemme vuorovaikutusta, jossa sanat eivät ole käytettävissä. Siitä missä luottamus on rakennettu kestämään finaaliradan viimeisen esteen huonokin ponnistuspaikka yhdistettynä fyysiseen rasitukseen. 
Minulle esteratsastus ei ole esteitä. Se on kahden hengen matka tuntemattomaan. Niin kuin elämä itse; kaikkea muuta kuin ulospäin näkyvä juhlapäivä. Enimmäkseen arkea. Rakastettava tutkimusretki mahdollisen ja mahdottoman rajamailla. Paljon arvokkaampaa kuin pelkoa väistelemällä saavutettu turvallisuus.

perjantai 4. maaliskuuta 2016

4316

Minä olen jäärä. Periksiantamattomuuteni on ajoittain ei lähelläkään tervettä järkeä -mittaluokkaa. Tietenkin usko työskentelyn vuoria siirtävään voimaan on mahdollistanut useiden hienojen juttujen saavuttamisen, mutta asenteellani on kääntöpuolensa.
Jos syö puuron kanssa mustikoita, koska niin on aina tehnyt, ei koskaan tiedä mille mansikoiden ja puuron yhdistelmä maistuu.
Jos kesälomamatka suuntautuu aina Helsinkiin, ei koskaan pääse nauttimaan kesäisestä Porvoosta. Saattaa tietenkin olla, että Porvoo ei ole Helsingin veroinen. Jos uuden kokeilu osoittautui virheeksi, osaa arvostaa vanhaa entistä enemmän. Toisaalta uusi voi olla jotain tajunnanräjäyttävän upeaa.

Minulla on ollut periaate. Ei korvakoruja. Olen äitin tyttö. Äitillä ei ole korviksia ja siksi ei pikku-Viivikään niitä ikinä halunnut. Kouluikäisenä minusta oli siistiä olla vähän outo, kun kaikilla muilla tytöillä tuntui olevan korvareiät. Ja niin minä olin luonut itselleni Viivi-ei-korvakoruja-identiteetin. Joku aika sitten huomasin ihailevani helmikorvakoruja. Minusta ne olivat tyylikkäät ja kauniit. En kuitenkaan voinut ajatella niitä itselleni, olinhan ei-korvakoruja-Viivi.
Reilu viikko sitten huomasin taas ajattelevani helmikorviksia ja periaatteitani. Kysyin itseltäni, miksi minä en voi ottaa korviksia. Olenko periaatteideni vanki? Kuka sanoo, etten saa muuttua? Mikä olisi kamalinta, mitä korvareikien ottamisesta voisi seurata? Niinpä niin... olin naurettavien ajatusteni kahlitsema.
Siltä istumalta laitoin viestin tädilleni ja kysyin saanko antaa 8-vuotiaalle kummitytölleni lahjaksi korvareiät samalla kun ottaisin itsellenikin. Lupa heltisi. Muutama levoton ilta ja yö kului ja niin minä istuin kultasepänliikkeessä 8-vuotiaan kanssa, joka otti reiät itselleen juuri ennen minua.
Nyt olen ylpeä itsestäni kuin olympiavoittaja.

On puhdistavaa ravistella omia "minun on pakko" -asenteita. Uuden kokeileminen saa jo kasvuiän ohittaneessa naisessa aikaan yllättävää venymistä.

sunnuntai 28. helmikuuta 2016

28216

Olen itkenyt useamman kuin yksi ja kaksi kertaa syystä, että en ole saanut Moonaa etenemään mieleiselläni tavalla puomitreeneissä.
Tänään itkin hulvattoman hevoseni kiihdytellessä yksinkertaisten puomien välillä.
Puolivuotta sitten olisin itkenyt taitamattomuuttani ratsastaa vaikeaa hevosta.
Tänään itkin onnesta, että voimme kokeilla muutamaa puominylitystä.
Elämä on jännä. Kokemukset värittävät vanhat kuvat uusin värein.

torstai 25. helmikuuta 2016

25216

On olemassa välineitä ja kikkoja, jolla voi suoristaa mutkia hevosten kanssa työskentelyn polulla.
Olen kokeillut kaikenlaista. 
Joistain on hyötyä.
Jotkut toimivat jollekin.
Toisista on hetken hyöty.
Eräät ovat hyödyttömiä.
Muutamat ovat haitallisia.

Olen hätäinen. Kaikkihetimiulleheti on minulle luonteenomaista.
Kuitenkin eniten olen oppinut rakastamaan hidasta, mutta rehellistä kanssakäymistä.

Ei ole niin suurta voittoruusuketta, jonka antaisin siitä, että voin riisua hevoseni kaikista hallintavälineistä vapaaksi pihalla ja luottaa sen seuraavan minua.

Vain vapaudessa voi osoittaa luottamuksen pyytettömyyden.

lauantai 20. helmikuuta 2016

20216

Kannattaako murehtia vanhuudesta - olen tänään nuorempi kuin tulen enää elämäni aikana olemaan.
Kannattaako vihata näkymää peilistä - tutun tuttu on syntymäsokea, eikä ole koskaan voinut katsella omaa peilikuvaansa.
Kannattaako hermostua kaupassa, kun Keso on loppu - ikäiseni kenialaisnainen ei ole koskaan päässyt maistamaan lemppariraejuustoani.
Kannattaako jäädä vatvomaan epäonnistumista valmennuksessa - vuotta nuorempi kaveri ei päässyt perheen talousvaikeuksien takia edes ratsastustunneille.
Kannattaako murahtaa tympeästi iskälle - äidilläni ei ole enää isää, jolle olla töykeä.
Kannattako ylipäätään käyttää elämäänsä ikävissä ajatuksissa vellomiseen - alakouluaikainen ihastukseni ei saanut elää edes kaksikymppiseksi.
Älä haaskaa hetkeäkään!



keskiviikko 10. helmikuuta 2016

10216

Pidän naurusta. Nautin hulluttelusta. Riemastun sanoilla leikittelystä. Villiinnyn tilannekomiikasta.
Omalla tavallani olen kuitenkin tylsä tosikko - oikea ilonpilaaja.
Pahoitan mieleni sananpuolikkaasta.
En sano vastaan, mutta jään murehtimaan.
Sellainen minä olen; huoli-hamsteri.
Koska tunnen itseni ja taipumukseni, haluan omalla käytökselläni välttää turhan painolastin kasaamista muille.
On avartavaa muistaa, että jokaisen kunhan vitsailin taakse kätkeytyy ripaus totuutta.
Jokainen mie en tiennyt sisältää tiedon murusen.
Jokainen mie en välitä kantaa mukanaan tunteenpoikasta.
Jokaisen miulle kuuluu ihan hyvää mukana on häivähdys pelkoa, tuskaa ja epävarmuutta.


maanantai 1. helmikuuta 2016

1216

Omituinen epävarmuus on kaihertanut mieltäni. Kaikki on ok, mutta... jokin hiertää. Kysyin itseltäni: Olenko onnellinen? 
… 
Liian pitkä hiljaisuus. Jatkokysymys: Mitä ylipäätään on olla onnellinen? 
Jälleen hiljaista. 
Tapaus vaatii selvitystöitä. Ajattelen liian monimutkaisesti, jos en osaa sanoa, mitä on minun onnellisuuteni.
Piru perkule nainen. Laske rimaa. Älä yritä mitään ylevää ja maailmoja mullistavaa. Sinä tiedät itsesi parhaiten. Sinä tiedät mikä on onnellisuutta sinulle. Tieto saattaa olla piilossa kiireen, epävarmuuden, pelkojen ja velvollisuuksien peiton alla, mutta siellä se on. Tarvitaan vain hieman penkomista ja pöllyytystä.

Minulle onnellisuus on levollisuutta. Tunne siitä, että maailma ei romahda, vaikka mokia sattuu.
Onnellisuus on nöyryyttä omaa tekemistä kohtaan. Se on uskoa, että rehellisellä suhtautumisella omaan tekemiseen on mahdollista siirtää miltei vuoria, ainakin mäkiä.
Onnellisuus on rohkeutta. Onnellisuus on välittämistä ja kohtaamista.
Lisäksi onnellisuus on vaniljakahvia aamulla ja keso-raejuustoa illalla. Onnellisuus on kainalossa röhnöttävä russeli ja leipäpaloja taskusta ryöstävä poni.


tiistai 26. tammikuuta 2016

27116

U niin kuin unelma. T niin kuin tavoite.
Uu ja Tee kuuluvat samaan kategoriaan: ne ovat kirjaimia.
Uu ja Tee eivät yhtäläisyyksistään huolimatta ole sama asia.
Unelmalla ja tavoitteella on samoja piirteitä, mutta nekään eivät ole kaikilta osin identtisiä.
Unelma ei ole konkreettinen. Se on ihana toive, jonka toteuttamista ei välttämättä edes suunnitella.
Tavoitteen erottaa unelmasta sitoutuminen. Tavoite ei ole ainoastaan kiva ajatus, vaan siihen liittyy lupaus yrityksestä toteuttaa.
En harrasta lupauksia uudelle vuodelle, mutta minulla on tapana miettiä tavoitteita vuodenvaihteessa. Tänä vuonna minulla oli vaikeuksia tavoitteiden kanssa. Epävarmuustekijät, joihin lukeutuu työpaikattomuus ja loukkaantumiset, tekivät minusta pelokkaan. Pelkäsin tavoitella, koska saattaisin epäonnistua. 
Tammikuu siinä meni. Nyt olen pelännyt pelkoni pois. Olen tehnyt unelmilleni lupauksen sitoutua yritykseen niiden toteuttamiseksi. Tämä on virallista. Mustaa (itseasiassa tummansinistä) valkoisella. Päästessäni vauhtiin tavoitteita alkoi tipahdella kuin lumihiutaleita pyryssä. Kun pelko oli pyyhitty pois kasvoilta, näin paljon asioita, joita halusin saavuttaa. Sitten tarvittiin hieman vesuria ja sahaa, jotta sain raivattua itselleni mieluisan määrän tavoitteita. 
Nyt on helppo hengittää. Tajusin olevani kamalan onnellinen lampsiessani räntäsateessa hevosten kanssa. Päätös parhaansa tekemisestä ja sitoutumisesta tuntuu tärkeämmälle kuin itse tavoitteen saavuttaminen. Tavoite on päivittäinen  polttoaine ja kokemus siitä, että olen oikealla tiellä. Saavuttaminen taas on hieno asia sekin, mutta vain yhden hetken mittainen sokerihumala.

perjantai 22. tammikuuta 2016

22116

Olen ehkä maailman kolmanneksi nuukin ihminen. Kakkonen on isäni (iskällä muun muassa on paikassa nimeltä jemma Vauhdin Maailman vuosikertoja ajalta ennen syntymääni). Ykkönen on isäniäiti (mummolla on tallessa yläkerrassa pestyjä ja kuivattuja tyhjiä maitotölkkejä 80-luvulta). Mummo kertoi minulle tällä viikolla, että on käyttänyt tällä vuosituhannella kaikissa juhlissa samaa mekkoa. Tämä tarkoittaa lukemattomia rippijuhlia, valmistujaisia, syntymäpäiviä ja ties mitä koirannimipäiviä.
Mikäli ei tapahdu mitään dramaattisia käänteitä esimerkiksi marsilaisten hyökkäystä Maahan hurmaava serkkuni, mummon rakas tyttärentytär, iskän siskontyttö saa painaa keväällä kutreilleen mustavalkolakin. Tiedossa on juhlat. 
Mummo jatkoi juhlapukeitumisteemasta. Hän kertoi, että kaapissa roikkuu ainakin puolenkymmentä liki käyttämätöntä juhla-asua. Kaikki käyttökelpoisia ja päälle mahtuvia (en lakkaa ihastelemasta, kun mummo kertoo olevansa tänä päivänä samoissa mitoissa kuin nuorena vaimona muuttaessaan Pallaitniemelle vuosikymmeniä sitten). Varastossa olevasti mekkovalikoimasta ja säästäisyydestään huolimatta mummo ilmoitti, että haluaa hankkia uuden asun tyttärentyttärensä juhliin. En ehtinyt kysyä miksi, miksi juuri nyt? Haluan, koska voin. Ei ihmisen elämässä liian usein ole juhlia. Meillä on syytä juhlia ja haluan nauttia siitä täysin rinnoin, koska voin.

Koska minä voin.

Jos olen oppinut säästäväiseksi mummon opissa, toivon, että olen saanut edes murusen mummon elämänasenteesta, nöyrästä elämänarvostuksesta ja reilusta karjalaisesta elämänilosta.


keskiviikko 20. tammikuuta 2016

20116

Sanovat; talvi on asenne kysymys.
Kyllä ei ole. Moonan kolmen viikon kävelymääräys loppuu huomenna. Ei olla kävelty turhan montaa kertaa. Puolet kerroista Moona etenee piaffin ja pukkien sekaista kahlitusta energiasta holtittomasti voimansa saavaa säntäilyloikkaa ja puolet kerroista on ollut pakko jäädä talliin piiloon pakkaselta.
-25 astetta on kipurajani ratsastamiseen. Kerran kolmen viikon aikana erehdyin ratsastamaan -27 astetta olosuhteisiin. Molemmat suomenhevoset pysähtelivät kymmenen metrin välein, käänsivät naamansa minua kohti ja sanoivat katseellaan hullu nainen, et oo tosissas. Tästä viisastuneena olen jättänyt kaikkein tiukimmat pakkaskävelyt raskaamman sarjan extremeurheilijoille. Minä ja minun hevoset emme hyödy ulkoliikunnasta tulipalopakkasessa.
Viimeisten parin viikon aikana täällä Länsi-Siperiassa elohopea mittarissa ei ole noussut -18 ylemmäksi. 
Intragramissa seuraamieni naisten tilit vilisevät kivoja, tyylikkäitä tai mukavia OOTD "päivän asu" -kuvia. Minun OOTD on yksinkertainen: pikkuveljen vanhat ihanhitonpaksut villapöksyt, huopikkaat ja toppahaalari. Yritän todella tareta, mutta arvatkaa mitä JVG ja muut EI kyllä täällä EI tarkene. Tai ehkä tarkenee, mutta ei voi tehdä mitään. Liikun heppatarhan ja tallin väliä yhtä notkeasti kuin michelinukko. Henki kulkee kuin astmaatikolla, joka unohti vetää piippua ennen coopertestiä. 
Olen suhteellisen jääräpäinen  ja kompromissien tekeminen ei ole vahvuuteni. Nyt on kuitenkin niin, että en taida jaksaa edes ärsyyntyä. Tällaista elämä on. Vaikka kuinka haluaisi ja olisi valmis tekemään kaikkensa, ei silti mahda mitään, rimpuili miten paljon tahansa. Pakkanen ei laske minun voimilla. Minulla ei ole tarpeeksi hyviä suhteita herra Pakkasukon voitelemiseen. Minulla ei myöskään ole pelimerkkejä lämmitettyyn maneesiin. Näillä mennään. En voi ihmetellä muuta kuin sitä, miten hyvin minulla menee, jos suurin murhe on pakkasesta johtuva suunnitelmien uudelleen asettelu.

sunnuntai 10. tammikuuta 2016

10116

Positiivisuus on helppo valinta aurinkoisena heinäkuun iltapäivänä onnistuneen kisapäivän jälkeen.
Sitten on päiviä niin kuin tänään. Pakkanen jäykistää sormet ja varpaat. Elohopea on lähempänä viittäkymmentä kuin nollaa. Kroppani jokainen solu anelee jättäytymään sänkyyn sikiöasennossa. Näinä päivinä olen varma, että olen sukua muumeille - minun pitäisi olla talviunilla. Naamani on ruma ja kehoni sulokas kuin klonkulla. Hevosten kanssa ei suju. Ärsyttää, etten osaa paremmin. Hävettää, että alennun surkutteluun. Pelkään - epäonnistumista. 
Tänään on soturipäivä. Päivä koettelee unelmia - kuinka paljon haluan. Voin toki luovuttaa ja asettua katkeran urputtajan rooliin. Voin myös ajatella, että tämä on päivä, jonka muistan unelmieni päivänä: silloin oli hiton tiukat paikat, mutta onneksi jatkoin muuten en olisi tässä ja nyt. Soturipäivät ovat välttämättömiä. Ne ovat suolaiset kyyneleet, joiden jälkeen makeiset maistuvat herkullisemmilta kuin oikeasti ovatkaan. Ilman soturipäiviä ei ole unelmia. Ne kasvattavat unelmista arkea suurempia, kermakakkuja ruisleipien joukossa. Soturipäivät ovat inhottavia, kun ne sattuvat kohdalle, mutta ne on vain elettävä. Eilisen soturipäivät tekevät huomisen juhlan. 





sunnuntai 3. tammikuuta 2016

3116

Ärsyttää kova maa, koska ratsastaminen on yhtä köpöttämistä.
Turhauttaa, kun ratsu ei malta tänäänkään keskittyä laukanvaihtojen treenaamiseen, vaan haluaa touhottaa ja pukitella.
Minulla on huono omatunto, koska en jaksa työpäivän jälkeen keskittyä kentällä siirtymien työstämiseen, vaan päätän lähteä laukkailemaan metsään.

46 päivää.
Ei köpöttelyä.
Ei touhotusta.
Ei laukkailua.

Kuntouttamisessa vaikeinta on epätietoisuus.
Kuinka kauan pitää odottaa?
Pitäisikö tehdä jotain toisin?
Olenko tehnyt kaiken mahdollisen?

Loukkaantumisen takai Moonalla ei ole voinut ratsastaa neljäänkymmeneenkuuteen päivään.
Vuoden 2016 ensimmäisenä päivänä sain kavuta ystäväni selkään ja ratsastaa kaksi kierrosta käyntiä pellolla.
Kuinka onnellinen olinkaan jämäköistä askelista ja niistä muutamasta kunnettomuusloikasta.
Olin kiitollinen hössötyksestä ja tohelluksesta, joka joskus toisissa hetkissä on ollut saattaa minut raivon partaalle.

Näkökulma muuttuu ja hankaluudet tekevät meistä toisenlaisia. En tehnyt lupauksia kuudelletoista, mutta ajattelin, että ehkä voisin olla hieman vähemmän ehdoton, niin itselleni kuin muillekin. Uskaltaisin nauttia enemmän ja murehtia vähemmän. Uskaltaisin olla se, joka katsoo silmiin ja hymyilee ensin vailla pelkoa saisinko vastakaikua vai en.