keskiviikko 2. joulukuuta 2015

21215

Pahoinvointia ja masennusta - aikamme influenssa tai rutto. Oireista kärsivälle sanotaan elämä voi katketa milloin tahansa, siitä on nautittava nyt, epäolennaisuuksiin ei kannata jäädä hukkaamaan kallisarvoista aikaansa.
Sanat on helppo kuulla. Joo joo, tiedetään on yksinkertainen vastaus. Mutta kuuntelemmeko? Tajuammeko?

Harvoin.

Kunnes tulee todellinen paikka, kuuntelemme.

Pyrin kulkemaan kadun aurinkoista puolta. Haluan olla positiivinen. Silti olen viime aikoina rypenyt itsesäälissä ja epäuskon suossa. Minulle on sanottu sinulla on hieno elämä nauti siitä, se on katoavaista. Kuuntelinko? Joo joo tiedetään. Kuulin, mutten kuunnellut. Konttaan vielä hetken täällä masennusmontussa.

Sitten tulee tavallinen synkkä marraskuun aamu - tätä samaa paskaa jne. Mummo-heppa Nanni on todella sairas. Ähky. ELÄMÄ VOI KATKETA MILLOIN TAHANSA, SIITÄ ON NAUTITTAVA NYT, EPÄOLENNAISUUKSIIN EI KANNATA JÄÄDÄ HUKKAAMAAN KALLISARVOISTA AIKAANSA  lyödään päin näköäni kuin saavillinen jääkylmää vettä. Tosipaikka pakottaa meidät kuuntelemaan, mitä elämällä on meille sanottavana - se vaatii elämään.
Olen tänään kävellyt tuntitolkulla kuolemanrajoilla hoippuvan hevosen kanssa. Olen ehtinyt valmistella itseäni rakkaastani luopumiseen. Olen ajatellut ja miettinyt, miten hienoja asioita elämässäni on. Liki 12 tuntia olen taistellut ystäväni kanssa hänen hengestään ja nyt uskallan olla varovaisen toiveikas. Näyttää hyvälle, että mummo-heppani toipuu. Siksi ehdin ajatella, miksi emme näe elämän ihmettä ennen kuin koemme itse.

Minulla oli ennen tapana sanoa puolihuolimattomasti näytän ihan syöpäpotilaalta kun riutunut ulkonäköni inhotti minua erityisen runsaasti. Sen jälkeen, kun ukkini kuoli kahden vuoden taistelun jälkeen keuhkosyöpään, en ole kertaakaan päästänyt huuliltani moista valhetta. Minun "heikko happeni" ei ole mitään verrattuna syöpäpotilaan lasittuneeseen ja riudutettuun katseeseen, jota kiusaa alituiseen koeteltu uskon riittävyys tulevaisuuteen. En tiennyt kuinka väärässä olin ennen kuin jouduin kohtaamaan .

Jokainen päivä on lahja. Näemme jokaisesta kahtaamastamme ihmisestä ainoastaan jäävuorenhuipun. Emme voi tietää koko tarinaa. Mitä jos joskus kuuntelisimme kuulemisen sijasta ilman järkyttävää herätystä? Onko kaikki pakko opetella kantapäänkautta?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos, jättämäsi jälki ilahduttaa meitä kovasti!