maanantai 16. marraskuuta 2015

161115

Mikä ei tapa, vahvistaa. 
Varmasti edellä mainitussakin on oma totuutensa, mutta kyllä se vain on niin, että vastoinkäymiset satuttavat. Olen ehkä liian hauras tai liian herkkä, mutta en tunne itseäni tippaakaan vahvaksi katsellessani eläväistä hevostani, joka ei saisi tehdä muuta kuin levätä. Siinä ei suojella titaanikilvellä, vaan ammutaan titaaniluodeilla suoraan rintaan, kun ystävän nivel hohkaa kipuista kuumuutta. En ole pessimisti. Teen kaikkeni, että Moonan nilveltulehdus paranisi. Hoidan ja hoivaan, syötän lääkettä sekä hymyilen, vaikka väkisin. Valmistaisin noitien sammakonkoipi-taikajuomaa ja vaikka joisin sitä hänen puolestaan, jos se auttaisi. On kamalan vaikea hyväksyä, ettei voi tehdä enempää. Riittämättömyys ja epävarmuus särkevät sydämeni yhä uudestaan ja uudestaan. Tiedän olevani dramaattinen. Yhden pienen hevosen niveltulehdus on  yksi lumihiutale metrisessä kinoksessa, maailmassa, jossa syyttömiä ihmisiä tapetaan mielivaltaisesti #prayforparis. Tämä on kuitenkin minun maailmani mittakaavassa iso asia. Kuntouttaminen koettelee uskoa. Epätietoisuus nakertaa luottamusta tulevaan.
Mutta mitä muuta minä voin, kuin uskoa. Luovuttajat ovat varmoja häviäjiä. Kipu kertoo elämästä - kuolleille se on vierasta.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos, jättämäsi jälki ilahduttaa meitä kovasti!