torstai 19. marraskuuta 2015

201115

193 000 suomalaista sairastaa muistisairautta. Lukioaikaisen opettajani epäilyistä huolimatta läpäisin pitkän matematiikan yo-kokeen ja osaan laskea yksinkertaisen prosenttilaskun 193 000 ihmistä on pyöristettynä 3,5 prosenttia maamme kansalaisista. Uskallankin veikata, että suurella osalla meistä on tiedossa joku, joka sairastaa jotain muistisairautta. 
Minullakin on. Minun käsitykseni mukaan läheiseni muistisairaus ei rajoita häntä kaikessa. Kirjoitan minun käsitykseni mukaan, koska muistisairaat ovat mestareita peittelemään vaikeuksiaan. Vaikka läheiseni pystyy muun muassa ajamaan autolla ja ulkoilemaan yksin, hänellä on hetkiä, jolloin hän ei ole läsnä. Hän vetäytyy seurasta, on persoonalta erilainen kuin ennen. Tulee hetkiä, jolloin silmät lasittuvat ja hän vajoaa aivan omiin maailmoihinsa. 
Valehtelisin, jos sanoisin, että hänen kohtaamisensa ei tuntuisi minusta vaikealta. Sama pätee muihinkin sairauksiin. On vaikeaa tietää, mitä pitäisi sanoa. Tilanne on kiusallinen niin sairaalle kuin hänen kohtaamilleen ihmisille. Nyt puhuu kokemus. Olen ollut 18-vuotias tyttö. Juuri täysi-ikäisyyden saavuttaneen tytön kuuluisi olla kukkeimmillaan; elämää ja tulevaisuudenuskoa hehkuva. Minä näytin klonkulle ja välttelin mieluiten kaikkia, koska häpesin itseäni ja sairauttani. Minusta oli ahdistavaa nähdä ihmisiä ja olen varma, että ihmisistä tuntui kiusalliselle tavata minua. 
Mutta takaisin muistisairaaseen läheiseeni ja hänen kohtaamiseensa. Siinä, missä minä vatuloin, mitä voin sanoa hänelle ja miten olla läsnä hänen elämässään, minulla on ystävä, joka suhtautuu tilanteeseen mutkattomasti ja luontevasti. Olemme usein samaan aikaan muistisairaan kanssa aamukävelyllä - kohtaamme lähimetsän poluilla. Kun Moona näkee vanhan ystävänsä tutuilla poluilla, pieni hevoseni kohottaa päänsä korkealle ja harppoo rivakoin askelin tuttavansa luokse. Levoton hevoseni pysähtyy viereen laskee päänsä, työntää varovaisesti pään kämmenten viereen ja odottaa kuuliaisesti rapsutuksia. Jokaikinen kerta lasittuneet silmät muuttuvat tavallisen sinisiksi ja kirkastuvat. Huomenta Moona. Kuulen sanat. Hetkisen ajan hevonen ja ihminen keskustelevat äänettömästi. Kumpikaan ei tuomitse toista tai mieti, mitä pitäisi olla. 
Olen etuoikeutettu, kun saan seurata sivusta näitä taianomaisia hetkiä. En lakkaa ihmettelemästä hevosen välittömyyttä ja viisautta sekä kykyä tehdä muistisairaasta hetkeksi ihan vain ihminen ilman diagnooseja tai määritelmiä.

maanantai 16. marraskuuta 2015

161115

Mikä ei tapa, vahvistaa. 
Varmasti edellä mainitussakin on oma totuutensa, mutta kyllä se vain on niin, että vastoinkäymiset satuttavat. Olen ehkä liian hauras tai liian herkkä, mutta en tunne itseäni tippaakaan vahvaksi katsellessani eläväistä hevostani, joka ei saisi tehdä muuta kuin levätä. Siinä ei suojella titaanikilvellä, vaan ammutaan titaaniluodeilla suoraan rintaan, kun ystävän nivel hohkaa kipuista kuumuutta. En ole pessimisti. Teen kaikkeni, että Moonan nilveltulehdus paranisi. Hoidan ja hoivaan, syötän lääkettä sekä hymyilen, vaikka väkisin. Valmistaisin noitien sammakonkoipi-taikajuomaa ja vaikka joisin sitä hänen puolestaan, jos se auttaisi. On kamalan vaikea hyväksyä, ettei voi tehdä enempää. Riittämättömyys ja epävarmuus särkevät sydämeni yhä uudestaan ja uudestaan. Tiedän olevani dramaattinen. Yhden pienen hevosen niveltulehdus on  yksi lumihiutale metrisessä kinoksessa, maailmassa, jossa syyttömiä ihmisiä tapetaan mielivaltaisesti #prayforparis. Tämä on kuitenkin minun maailmani mittakaavassa iso asia. Kuntouttaminen koettelee uskoa. Epätietoisuus nakertaa luottamusta tulevaan.
Mutta mitä muuta minä voin, kuin uskoa. Luovuttajat ovat varmoja häviäjiä. Kipu kertoo elämästä - kuolleille se on vierasta.