keskiviikko 7. lokakuuta 2015

71015

Olen pari viime viikkoa tarponut suossa, joka tuntee nimen itseluottamuksen puute, epäonnistumiskierre, surkutus... Tällä riesalla on monta nimeä. Moonan kieltäytymiseen päättyneen aluemestaruusradan jälkeen olen kaivanut kuoppaa. Hyvänä tarkoituksena on ollut etsiä ratkaisun avaimia ongelmiin. Tuloksena olen kaivanut monttua omien jalkojeni alle. Usko itseen ja omiin taitoihin on ollut koetuksella. Montussa oleilussa on se huono puoli, että sieltä katsottuna kaikki maailman asiat näyttävät vaikeille ja omat taidot sekä voimat riittämättömille.
On tuntunut siltä ettei mikään toimi. Olen tuskaillut oman istuntani ja tasapainoni kanssa. On tuntunut siltä kuin kaikki rytmi ratsastukseen olisi kadonnut. Vanhat avaimet eivät käy lukkoihin. Turhautuminen on ollut aika lähellä. Pisteet kuitenkin minulle siitä, että hevosille en ole menettänyt hermojani, vaikka omien ajatusten kanssa on käyty painimaaottelua.
Sitten tulee se kaunis lokakuunaamu, kun vasen jalka kestää suurimman osan ajasta kylkeä vasten. Oivallan, että polvet ovat olleet liian suorat. Puolitoistasenttiä peppua lähemmäksi satulaa ja voin taas hengittää. Rennommat kädet ja katse eteen. Olen löytänyt kadonneen rytmin. Molemmat omat hevoseni, jotka ovat viime päivinä tuntuneet vierailta, muuttuvat taas tutuiksi. Kun yksi pala taivasta löytyy, perässä seuraa monta uutta ja yhtäkkiä kuva alkaa hahmottua. Enkä oikein enää edes muista, mikä tässä kaikessa jumitti. Tämähän on parasta just nyt! 
Miksen minä taaskaan muistanut, että palaset löytyvät. Miksi on tarvinnut potkia itseä päähän ja haukkua huonoksi? Kyllä oikeat palaset löytyvät.
Kuva: Suvi Väisänen

2 kommenttia:

Kiitos, jättämäsi jälki ilahduttaa meitä kovasti!