keskiviikko 28. lokakuuta 2015

281015

Facebook kysyy: Mitä mietit?

Juuri nyt mietin, mitä minun pitäisi ryhtyä tekemään. Työni kirjastotätinä päättyvät pian. Minulla on maisterin paperit, mutta surkeat saumat työllistyä mihinkään tutkintoani liki liippaavaan. Juu tiedetään - tää nyt on vaan tää aika. Välillä tuntuu, että maailmassa ei ole järjen hiventäkään. Aivot asettuvat off-line tilaan, kun pitäisi miettiä, mitä elämälläni tekisin. Ja ihan kuin en olisi tarpeeksi pyörällä päästäni tämän elämänsoppani kanssa, katsovat jotkut ihmiset tarpeelliseksi hämmentää omilla kapustoillaan keittoani. Hyvää kai ne tarkoittavat, mutta hyvillä aikeilla ei aina saada maukasta keitosta. Ei pippuria mansikkakeittoon, vaikka lihasopassa se on ehdoton. Sanoivat: nyt se on Viivin lähdettävä isoon ja oikeaan maailmaan.

Ei tuntunut kivalle. Onko elämä täällä leikkiä? Voiko oikein elää vain kasvukeskuksissa? Pitääkö kunnollisen ihmisen ajatella aina ensin työuraa ja sitten vasta muita juttuja?

Sitten kävelen kuulaassa syyskuunlopun aamussa Moonan kanssa. Kotitien reunoja vartioivat koivut kylpevät auringon kultapölyssä. Russelilauma pöhisee omia juttujaan rinnallamme. Tässä juuri nyt kaikki näyttää selvälle. Tämä on minun kotini. Taidan kuulua tänne. Maailma tuntuu niin paljon ymmärrettävämmälle pienen ruskean selässä.

tiistai 27. lokakuuta 2015

271015

Turhaa touhotusta ja jännitystä. Joudun sanomaan turhan voimakkaasti ei tätä en halua.
Käännökset vasempaan ovat kankeita. Olen yhtä kysymysmerkkiä.

Sairaana ei treenata. Kävelemme kotiin.

Tarkistan terveyden tilan. Minun tiedoilla ja taidoilla analysoituna kaikki näyttää olevan kunnossa.

Sitten mietin omia juttujani. Mistä homma mahtaisi nyt kanittaa? On kireää lonkankoukistajaa (erityisesti vasen), on oikeassa jalustimessa roikkuvaa painoa, on turhaa työstressiä, joka tekee minusta ratsastajanakin takakireän turhasta simputtajan.

Uutena päivänä uusin silmin.
Tänään keskityn omaan istuntaan. Jankkaan itselleni painoa vasempaan jalustimeen. Vasemman jalan varpaita ulos. Välillä onnistuu. Välillä ei. Olen kuitenkin tietoinen virheistä ja yritän saada niihin muutosta. Moona on kärsivällinen - antaa minun jumpata itseäni ja maiskuttelee tyytyväisenä kuolaimia, kun onnistun. Vastaavasti kiireinen kipitysravi on huomio paluusta entiseen. Työskentelemme rauhallisesti, ainoastaan sellaisella nopeudella, jossa minun on mahdollista hallita kroppani. Tänään se on vain käyntiä, mutta se riittää. Huomenna ehkä hieman ravia. Kotiin kävellessä hymisemme molemmat tyytyväisyyttä. Hyvä treeni, kivaa aikaa yhdessä. Kiitos.

Minulla on paras opettaja. Pieni ruskea ei sano minulle katso tätä tai tuota, vaan hän vie minut katselemaan paikkaan, jossa voin nähdä mitä tahansa. 



torstai 22. lokakuuta 2015

221015

Piskuinen okranpunaiseni.
Pukittelee vinkuen viskaten murheeni kauas pois.
Löntystää levollisesti laannuttaen rauhattomuuteni myrskytuulet.
On kuriton, jotta ymmärrän oman rajallisuuteni.
Tottelee ajatuksen voimalla, jotta uskon taitoihini.

KIITOS, että saan kulkea palan matkaa kanssasi.

keskiviikko 21. lokakuuta 2015

211015

Tavoittele unelmaa.
Älä jämähdä paikalleen.
Uskalla kurkotella kohti kuuta.
Halua enemmän.
Muutu.
En tiedä onko kyse tämän ajan hengestä vai ylipäätään ihmisyydestä, mutta yleisesti itsensä parantelemista pidetään liki kansalaisvelvollisuutena. Sitä kai elämä on, ei paikallaan möllöttämistä, vaan menemistä. Välillä sitä huomaa hiihtävänsä ihan väärään suuntaan. Aina voi kuitenkin palata samaa latua takaisin tai ruveta tamppaamaan uutta latua aivan toista määränpäätä kohti.
Minuun on iskostunut todella vahvasti tarve tavoitella milloin mitäkin. Tavoitellessani vaihtuvia päämääriäni olen hyvin totaalinen - liki maaninen. Olen varmasti kertonut, kun Viivi 12-vee näki ikäisensä seiväshyppääjäpojan kävelevän käsillään harjoitusleirillä. Heti kotiin päästyäni aloin armottoman ja jokailtaisen käsilläkävelyharjoittelun pikku olkkarissamme. Siinä koriste-esineet hyllyillä helisivät ja telkkari oli vaarassa useaan otteeseen, mutta opettelin käsilläkävelyn ennen seuraavaa leiriä. Edellä esitetty vain pienenä esimerkkinä fanaattisuudestani. Kun innostun, olen ehdoton ja sokeudun muulle maailmalle. On vain minä ja tavoite.
Pakko myöntää aikuistuminen on pyöristänyt kulmiani. Saatan nähdä mustan ja valkoisen välillä häivähdyksen hopeaa. Mielestäni en ole enää nii-iin yksisilmäisen jääräpäinen kuin hieman nuorempana. Tästäkin huolimatta mietin tänään Moonan loppuverkkakävellessä, olenko reilu ensiksikin hevosia kohtaan ja toiseksi itseäni kohtaan, kiristäessäni ruuvia, halutessani enemmän? Puolustuspuheenvuoro: hevoset ja heidän hyvinvointinsa on aina ykkössijalla. Minun haluni ja tavoitteeni tulevat vasta iloisten ja terveiden hevosten jälkeen. Mutta silti mietin onko tämä kaikki sen arvoista? Olisiko parempi päästää itsensä helpolla ja tyytyä kaikkeen siihen, mitä minulla jo on? Ehdinkö elää, jos mielessä laukkaavat täsmällisempi apujen käyttö, laadukkaampi ruokinta ja hyödyllisempi oheisharjoittelu.
Tajuanko rakastaa?
Mietin oikeasti aika kauan.
Tulinko valaistuneemmaksi? Luulen niin. Kuuhun kurkottelu on minun tapani elää. Haluni saada enemmän saa sydämeni lyömään vahvemmin ja keuhkoni täyttymään elämästä. Rakastan tietä, jonka seuraavaan mutkaan  ei voi varautua. Tällä tiellä, joutuu joskus pettymään. Kaikki unelmat eivät toteudu. Mutta mitä väliä, jos rakastaa matkaa ja kuun sijasta monet tähdetkin ovat saavutettuna upeita aarteita.

keskiviikko 7. lokakuuta 2015

71015

Olen pari viime viikkoa tarponut suossa, joka tuntee nimen itseluottamuksen puute, epäonnistumiskierre, surkutus... Tällä riesalla on monta nimeä. Moonan kieltäytymiseen päättyneen aluemestaruusradan jälkeen olen kaivanut kuoppaa. Hyvänä tarkoituksena on ollut etsiä ratkaisun avaimia ongelmiin. Tuloksena olen kaivanut monttua omien jalkojeni alle. Usko itseen ja omiin taitoihin on ollut koetuksella. Montussa oleilussa on se huono puoli, että sieltä katsottuna kaikki maailman asiat näyttävät vaikeille ja omat taidot sekä voimat riittämättömille.
On tuntunut siltä ettei mikään toimi. Olen tuskaillut oman istuntani ja tasapainoni kanssa. On tuntunut siltä kuin kaikki rytmi ratsastukseen olisi kadonnut. Vanhat avaimet eivät käy lukkoihin. Turhautuminen on ollut aika lähellä. Pisteet kuitenkin minulle siitä, että hevosille en ole menettänyt hermojani, vaikka omien ajatusten kanssa on käyty painimaaottelua.
Sitten tulee se kaunis lokakuunaamu, kun vasen jalka kestää suurimman osan ajasta kylkeä vasten. Oivallan, että polvet ovat olleet liian suorat. Puolitoistasenttiä peppua lähemmäksi satulaa ja voin taas hengittää. Rennommat kädet ja katse eteen. Olen löytänyt kadonneen rytmin. Molemmat omat hevoseni, jotka ovat viime päivinä tuntuneet vierailta, muuttuvat taas tutuiksi. Kun yksi pala taivasta löytyy, perässä seuraa monta uutta ja yhtäkkiä kuva alkaa hahmottua. Enkä oikein enää edes muista, mikä tässä kaikessa jumitti. Tämähän on parasta just nyt! 
Miksen minä taaskaan muistanut, että palaset löytyvät. Miksi on tarvinnut potkia itseä päähän ja haukkua huonoksi? Kyllä oikeat palaset löytyvät.
Kuva: Suvi Väisänen