torstai 2. heinäkuuta 2015

3715

Kangastuksia autiomaassa. Väsyneet silmät näkevät haamuja. Pelon keskellä rapina kuulostaa karjunnalle. Stressaantunut keskittyy ongelmiin.
Kun minä väsyn kääntyy katseeni poikkeuksetta omaan napaan. Vaikka stressi ei alun alkujaan ole lähtöisin omasta kropasta, on minulla raivostutta tapa ahdistuksen hetkellä alkaa nähdä haamuja. Haamut ovat virheitä. Tiedän, että haamut eivät ole totta. Tunne riittämättömyydestä riittää. Järki voi selittää ja pehmittää kulmia: en oikeasti näytä ällötykseltä, minusta vain tuntuu sille. Järjellä ei kuitenkaan voi kumittaa tunteita pois. Niin kuin kumitetusta lyijykynänjäljestä jää painaunumia paperiin, jää rumuuden tunteesta jälkiä, vaikka kuinka käyttäisi järkeilyn kumia.
Onko tällainen pohdiskelu oikeasti tärkeää? Väliäkö sillä tuntuuko rumalle, eikö riittäisi vain, että elää? Eikä se ole vain elää. Elämä on hataraa ja häilyväistä vain hiuskarvan varassa. Emme vain arjessa käsitä sitä. Meillä on silloin mielessä erääntyviä laskuja, seuraavia lounaita tai epäsopivia vaatteita. Näitä pohtiessamme toiset kamppailevat elämänlangastaan. Kolmevuotias on hukkumaisillaan ja kahdeksantoistavuotias on kiinnitettynä hengityskoneeseen. He ja heidän läheisensä eivät ajattele se on vain elämää. He ajattelevat kunpa vain saisi elää.
Mitä siis painaumista sielussa. Kaikkia ahdistaa joskus. Mutta silloinkin kun tuntuu pahalle, saamme elää.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos, jättämäsi jälki ilahduttaa meitä kovasti!