tiistai 21. heinäkuuta 2015

21715

Aikansa kutakin.

Kirjoittaminen on kivaa. Minulle se on keino selkiyttää ajatuksia. Mustaa valkoisella maalaa sekavista tuumailuista ymmärrettävämpiä. Olen mittaamattoman kiitollinen kommenteista ja keskusteluista, joita blogikirjoitukseni ovat herättäneet. Siksi kai tekstejä olen julkaissutkin - vastavuoroisuuden takia. On mukavaa kuulla, mitä muut ajattelevat ajatuksistani. Nyt minusta kuitenkin tuntuu, että yksityisyyteni on tärkeämpää kuin vuorovaikutus tätä kautta. Viiviltä vaikenee ainakin hetkeksi, ehkä lopullisesti.
Kiitos, että olette olleet kanssamatkaajia.
 

maanantai 13. heinäkuuta 2015

13715

Seuraava tilanne on kuvitteellinen. Minä keksin sen. Tärkeintä ei ole totuusarvo, vaan se, että tämä olisi voinut tapahtua.
Lappeenrantalainen Antti Matin poika Vento voittaa suomenmestaruuden korkeushypyssä kesällä 1915. Valtakunnan tasolla tärkeimmät sanomalehdet mainitsevat tapauksesta. Samana vuonna perustetussa Etelä-Saimaassa on kuvakin oman kylän voittoisasta pojasta. Aikalaiset paikkakuntalaiset tunnistavat miehen kuvasta. Läheiset sukulaiset osaavat kuvata miehen jämptiksi ja asialliseksi "kunnon mieheksi". Kaupunkilaiset osaavat sanoa: Ai Venno Antti. Eiks hää oo se suomemestar? Kun kysytään 70-luvun nuorisolta kuka on Vennon Antti, osaa yksi viidestätoista lappeenrantalaisnuoresta nimetä hänet: joku urheilija? Tänä päivänä omana aikanaan juhlitun sankarin, muistavat vain 64-vuotias lapsenlapsi ja kourallinen paikallisia urheiluseurafanaatikkoja.
 
Miksi kirjoitan kuvitteellisesta Vennon Antista?
Kunnia, todistelu, arvostus... Niitä minä olen miettinyt. Miksi menen kilpailuihin, vaikka voisin ihan hyvin tehdä samoja suorituksia kotonakin. Yritänkö todistella suorituksillani olemassaoloni merkityksellisyyttä toisille. Himoitsenko kunniaa? Jahtaanko arvostusta? Olenko olemassa, jos en mene kilpailuihin "näytille"? Onko suorituspaine lähtöisin tarpeesta tehdä oma päivän paras vai jäädä muiden mieleen?
Täytyy olla selväjärkinen ja sinut itsensä kanssa, ettei rupea ajattelemaan toisten ajatuksia ja elämään toisten unelmia. Välillä ajatukseni eksyvät harhapoluille - mietin kuinka haluan näyttää kaikille ja voittaa. Haluan olla ihailun kohde. Haluan olla jotain.
Sitten ajattelen Vennon Anttia tai Summasen Kirstiä tai Nikkasen Veikkoa... Hetken sankareita, jotka ovat kadonneet ajan tomuun. He ovat saaneet hetkensä, kenties (toivottavasti) nauttineet saavutuksistaan, mutta sankariteoistaan huolimatta ei heitä muista enää kukaan. "Heidän hetkiensä" arvo on siinä kuinka paljon he ovat tehteen itselleen, ei siinä kuinka monen ihmisen huomion he ovat "omalla hetkellään" kaapanneet.
Sitä minä ajattelin Moonan kanssa treenaillessani, että tämä hetki on meidän. Olemme taitavampia kuin koskaan ja olemme tehneet paljon yhdessä. Suurin palkinto on tunne hyvästä työstä ja kiitollisuus onnellisesta yhteisestä ajasta. Minun ei tarvitse haaskata voimiani ja aikaani siihen, mitä toiset ajattelevat meistä... olemmeko ihailtuja voittajia vai säälittäviä häviäjiä.. eivät he muista.
Vain itse annamme merkityksen itsellemme ja koemme tärkeäksi hetket, joille annamme arvon.

torstai 2. heinäkuuta 2015

3715

Kangastuksia autiomaassa. Väsyneet silmät näkevät haamuja. Pelon keskellä rapina kuulostaa karjunnalle. Stressaantunut keskittyy ongelmiin.
Kun minä väsyn kääntyy katseeni poikkeuksetta omaan napaan. Vaikka stressi ei alun alkujaan ole lähtöisin omasta kropasta, on minulla raivostutta tapa ahdistuksen hetkellä alkaa nähdä haamuja. Haamut ovat virheitä. Tiedän, että haamut eivät ole totta. Tunne riittämättömyydestä riittää. Järki voi selittää ja pehmittää kulmia: en oikeasti näytä ällötykseltä, minusta vain tuntuu sille. Järjellä ei kuitenkaan voi kumittaa tunteita pois. Niin kuin kumitetusta lyijykynänjäljestä jää painaunumia paperiin, jää rumuuden tunteesta jälkiä, vaikka kuinka käyttäisi järkeilyn kumia.
Onko tällainen pohdiskelu oikeasti tärkeää? Väliäkö sillä tuntuuko rumalle, eikö riittäisi vain, että elää? Eikä se ole vain elää. Elämä on hataraa ja häilyväistä vain hiuskarvan varassa. Emme vain arjessa käsitä sitä. Meillä on silloin mielessä erääntyviä laskuja, seuraavia lounaita tai epäsopivia vaatteita. Näitä pohtiessamme toiset kamppailevat elämänlangastaan. Kolmevuotias on hukkumaisillaan ja kahdeksantoistavuotias on kiinnitettynä hengityskoneeseen. He ja heidän läheisensä eivät ajattele se on vain elämää. He ajattelevat kunpa vain saisi elää.
Mitä siis painaumista sielussa. Kaikkia ahdistaa joskus. Mutta silloinkin kun tuntuu pahalle, saamme elää.