tiistai 16. kesäkuuta 2015

16615

Minä olin se lapsi, joka itki välitunnin lopussa, jos sattui kuuluumaan hävinneeseen jalkapallojoukkueeseen. Jo viisivuotiaana Hippo-hiihdoissa pystyin hiihtämään itseni tajunnan rajamaille, koska halusin voittaa. Teini-ikäisenä hävityn seiväskisan jälkeen lentelivät niin välineet kuin kirosanatkin.Vanhemmiten olen, sanotaanko vaikka, hieman järkevöitynyt. Pystyn kontrolloimaan mieltäni. Nykyään minun elämässäni on muita arvoja kuin voittaminen. Jos laskee nopeuden 200 kilometristä tunnissa 160 kilometriin tunnissa, menee silti aika haipakkaa.Voittamisenpalon seestymisestä huolimatta, olen edelleen varsin kunnianhimoinen.
Rauhoittuminen johtuu hevosista. Niiden kanssa kilpaileminen on toisenlaista. Nuorempana en ymmärtänyt tätä. Olen kymmenet ellei sadat kerrat löytänyt itseni samasta epäonnistumisen montusta. Olen kulkenut kivikkoisen polun ennen kuin oivalsin, että ratsastus on A. enemmän paritanssia kuin yksilöurheilua ja B. enemmän henkistä kuin fyysistä valmentautumista.
Hevosten kanssa tärkeämpää on tulla maaliin hymyssä kuin voittajana. Minä en halua ulosmitata hevosistani kaikkea. Ne eivät olet lenkkarit, jotka juostaan rikkipuhki.
Hevoset eivät ole minulle urheiluväline, vaan ystävä.

2 kommenttia:

  1. Niin totta! Ja sama pätee myös koiriin. Olen itse myös todella kilpailuhenkinen ja haluan aina voittaa. Mutta eläimen kanssa se ei tosiaan mene niin. Siinä on mukana tärkeämpiä arvoja kuin voittaminen. Joskus hylätty rata voi olla täydellinen onnistuminen ja sitten taas palkintopallille pääsy ei takaa sitä, että radalta olisi jäänyt hyvä fiilis.

    Edelliseen tekstiin: onnea viisivuotiaalle!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kaspar viisvee kiittää.
      Toisaalta eläinten kanssa kilpaillessa voittamisen hetki tuntuu kaksikertaisesti hienolle!

      Poista

Kiitos, jättämäsi jälki ilahduttaa meitä kovasti!