keskiviikko 20. toukokuuta 2015

20515

Minun kohdallani havahtuminen tapahtui 21-vuotiaana. Ensimmäisen kerran tuntematon lapsi sanoi täti (toim. huom. biologisesti en ole täti [eikä tämä ole vihjailu pikkuveljeni suuntaan]). Joka tapauksessa silloin minusta tuntui aikuiselle, jopa vanhalle. Ajoittain nappaan tajunnanvirrastani ajatussäikeitä, jotka käsittelevät kokemusta iästä ja vanhenemisesta. En kuitenkaan ole sitä tyyppiä ihmisiä (ainakaan vielä), joka potee hirveitä ikäkriisejä ja murehtii vanhenemistaan.  Ennemminkin koen olevani liian kevytkenkäinen hepsankeikka, jonka pitäisi aikuistua (varsinkin silloin kun kuulen minua nuorempien tuttavien avioitumis- ja perheenlisäysuutisia).
Olen tänään 26. Viivi 15-vee pitäisi sitä ikäloppuna. Luulen, että Viivi 80-vee ajattelee kokematon tytönhupakko. Juuri nyt numerolla ei ole merkitystä. Toukokuun 20. on päivä siinä missä muutkin. Ikä ei ole mittari, jolla määrittäisin itseni. Määrittelen sen, kuka ja mitä olen, aivan toisilla asteikoilla. Toivoisin samaa kohtelua muilta ihmisiltä. Minulle on yhdentekevää näytänkö ihmisten silmissä 12-vuotiaalle vai 35-vuotiaalle. Mutta voisivatko he nähdä minut rohkeana, empaattisena ja rehellisenä, siitä minä välitän ja sellaisena toivoisin ihmisten minut näkevän ja muistavan.
 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos, jättämäsi jälki ilahduttaa meitä kovasti!