torstai 9. huhtikuuta 2015

9415

Reilu kuukausi sitten minua harmitti jäinen ratsastuskenttä. On ikävää joutua ratsastaamaan vain käynti. Eilen olin pakahtua riemusta kun sain ratsastaa edes käyntiä hevosellani. Moonan ruokahalu ja yleinen vointi ovat kohentuneet silmissä. Olen loputtoman onnellinen, että pystyn ylipäätään ratsastamaan.

Viisitoistavuotiaana olin valmis antamaan mitä tahansa, jos painaisin alle 55 kiloa. Olin vilpittömästi sitä mieltä, että olisin onnellisempi, kauniimpi, parempi kevyempänä. Halusin olla niin kuin muutkin - samanlainen ja sopiva. En halunnut olla outo läski, joka saavuttaa huonoja tuloksia urheilussa ja ratsastuksessa sekä näyttää rumalle kaikissa vaatteissa. Minusta tuntui, että kaikki muut olivat hoikkia ja sitä kautta onnellisia, menestyviä ja pidettyjä. Tänään tiedän, että onnellisuus, sopivuus ja pärjääminen eivät ole verrannollisia painokiloihin. Yksikään luku ei ole maaginen onnellisuuden raja. Nykyään painan alle 50 kiloa ja silti minulla on "olenihanhitonkettuuntunutitseenijaulkonäkööni"-päiviä. Painaisin aivan mieluusti yli 50 kiloa. 

Luulen, että ongelmana on todellisen ja ainoastaan ajatuksen tasolla toteutuvat ideaalin välillä oleva kuilu. Luomme päässämme ihannetilanteita. Sopivaa painolukemaa. Täydellistä harjoitustilannetta. Virheettömästi tottelevaa hevosta. Ihanteellisesti muotoutuneita pakaroita. Kauniita kasvonpiirteitä. Ihanne hiipii katseeseemme. Vertaamme itseämme ja elämäämme ihanteeseen. Yksi on kuitenkin varmaa: ihanteeseen verrattuna olemme aina erilaisia, riittämättömiä.

Ideaalit saattavat sokaista. Sokeana ei voi nähdä hetken kauneutta ja onnellisuutta.

Minun elämäni hyvisjuttuja:
1. Just sopiva tällaisena
2. Ratsastaminen Moonalla
3. Hapsu Halise Halipulla pieni ihana russelilapsi


 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos, jättämäsi jälki ilahduttaa meitä kovasti!