tiistai 28. huhtikuuta 2015

28415


Tiedät sana-assosiaatioleikin. Sinulle sanotaan sana, jonka jälkeen kerrot mitä sinulle tulee siitä ensimmäisenä mieleen.
Leikitään hetki tätä leikkiä. Oletko valmiina?
Sana tulee tässä:
VETERAANIT
vanhuus, sota, itsenäisyys, kunnioitus, rauha, Suomi, arvokkuus…
Uskallan epäillä, että aika moni liittää veteraanit yleisesti hyväksyttyyn ideaan veteraaneista. Tämä on kollektiivinen ja hyvin yhtenäinen joukko seniilejä, liki kuoleman kielissä olevia, isänmaallisia ihmisiä. Heitä kunnioitetaan… tavan vuoksi. Vähän niin kuin joulukirkossakin käydään, vaikkei uskottaisikaan Jumalaan. Luulen, että suurin osa suomalaisista arvostaa veteraaneja ja ennen muuta heidän työnsä seurauksia. Lähestymistapa on kuitenkin sukua ajatukseen joulupukista – harvoja kiinnostaa, kuka on parran ja punanutun alla. Tärkeintä on ajatus mukavasta miehestä ja lahjoista. Kukaan ei oikeasti tunne tai edes halua tutustua oikeaan mieheen rooliasun alla. Yksikään ei erota, vaikka mies asun alla vaihtuisi.
Olin eilen etuoikeutettu ja sain työni puolesta tavata koko joukon veteraaneja. Ennalta hieman jännitin kohtaamisia. Osaanko käyttäytyä oikein ja tarpeeksi kunnioittavasti? Mistä voin puhua ja kuinka? Miljoona epävarmuus ajatusta leijui ilmassa.
Kuinka minun kävi? Kuinka osasin olla näiden kunnianarvoisten ihmisten kanssa?
Harva asia meni suunnitelmien mukaan. Kyllä, he olivat vanhoja (nuorin taisi olla juuri täyttänyt 90), mutta kaikki muu oli jotain ihan toista mitä olin kuvitellut. Vaikka oli kansallinen veteraanipäivä, emme puhuneet sodasta tai isänmaallisessa hengessä Suomesta. Nämä ihmiset olivat olleet sodan aikaan teini-ikäisiä. Suurin osa oli toiminut apulaisena erilaisissa armeijan tehtävissä ei siksi, että he olisivat halunneet, vaan siksi, että he olivat olosuhteiden pakosta päätyneet viestinviejiksi tai pikkulotiksi. Toiseksi he eivät olleet samastu muotista valettuja pronssipatsaita. Heillä ei ollut samoja harrastuksia, kokemuksia ja ideologioita. He olivat jokainen omia persooniaan. Heillä oli omia ajatuksia ja tarinoita. Puhuin päivän aikana niin lentopallosta, tanssilavoista, hevosten kantakirjaamisesta, kokkailusta, tämän hetken viihdyttävimmistä TV-ohjelmista kuin parhaista naisten iskemiskeinoista (ei nuijalla, vaan parisuhteeseen tähtäävässä mielessä).
Päällimmäisenä ajatuksissani on aivan pohjaton ihailu ja ihastus. Nämä veteraanit, ihmiset, olivat kuin kuka tahansa tai ei kuka tahansa, sillä he olivat pääsääntöisesti poikkeuksellisen mukavia ja leppoisia. Mutta ennen muuta he olivat yksilöllisiä ihmisiä. Olen niin häkeltynyt ja hämmentynyt kohtaamisista, että minun on vaikea maalata tunteitani sanoiksi.
Viimeisenä haluan jakaa kanssanne ajatuksen ja elämän asenteen, josta keskustelin eilen Martta nimisen veteraanin kanssa: Martta kertoi minulle, että hänellä ei tuo muisti enää oikein tahdo toimia. Siihen minä, että niinhän se monilla vanhemmilla ja vähän nuoremmillakin tahtoo olla, mutta eikö se toisaalta ole hyvä niin ei paina mieltä ikävät kokemukset, kun ei joudu muistamaan huonoja asioita. Siihen Martta totesi: No kun ei minulla ole kuin hyviä muistoja. Minulle on aina käynyt vaan mukavia asioita.
 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos, jättämäsi jälki ilahduttaa meitä kovasti!