keskiviikko 22. huhtikuuta 2015

22415

Kiitos kuolemanpelosta.
 
 
Reilu kuukausi sitten olisin saattanut harmistua kurittomasta ponista. Olisin saattanut ottaa itseeni, koska hevoseni ei toiminut mielestäni tarpeeksi kevein avuin. Minua olisi saattanut kismittää, koska menomme ei ollut tyylikästä.
 
Toisin on nyt. Vielä pari viikkoa sitten vuodatin kyynelpuroja sellaisella voimalla, että silmät olivat huuhtoutua päästä. Pelkäsin kuollakseni Moonan hengen puolesta. Yritin kaikin keinoin saada hevoseni syömään edes jotain. Hoin mielessäni toivetta anna sen jäädä henkiin, anna sen jäädä henkiin. Ensimmäistä kertaa tietoisuuteeni iskettiin ajatus; saatan menettää Moonan ihan oikeasti juuri nyt ilman ennakkovaroitusta. Kuolemanpelko oli vavisuttava ja musertava kokemus. Tunsin itseni avuttomammaksi kuin koskaan ennen. Olin vastatusten pelon kanssa, jota en osannut hallita millään tavalla.
 
Onnekseni Moona on toipunut upeasti. Kropaltaan hän on vielä lihaslaiha ja voimaton, mutta mieleltään oma virkeä ja iloinen itsensä. Tai jos mahdollista vekkulimpi ja touhukkaampi kuin ennen sairautta. Kuoleman- ja menettämisenpelon tunteet ovat vielä niin lähellä, että tämä elinvoima ja ilo vääristyvät silmissäni VALTAVIKSI.

Hyppäsimme eilen Moonan kanssa ensi kertaa sairauden jälkeen. Moona etenee jokaisen esteen jälkeen hervotonta pukkilaukkaa silkasta innosta. Minä saan todellakin keskittyä etten tipahda selästä. En minä pukittelun takia suistuisi satulasta, vaan hysteerisen hihitykseni. Nauru on merkki siitä pohjattomasta kiitollisuudesta ja riemusta, joka saa valtavat mittansa peilautuessaan lähimenneisyyden kauhuista. Nyt ei tulisi mieleenikään murjottaa kurittomuuden tai holtittomuuden takia.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos, jättämäsi jälki ilahduttaa meitä kovasti!