maanantai 13. huhtikuuta 2015

13415

Minä en ollut tytär, joka lauloi enkelikuorossa koulun joulujuhlassa. Halusin olla mielummin paimen, yksi poikien joukossa. Kun lauloin, en laulanut tuiki tuiki tähtöstä. Rallatin mieluummin Kersantti Karoliinaa. Minua ei voinut viedä yökylään hyvillä mielin. Podin kamalaa koti-ikävää ja kertoja on enemmän kuin yksi ja kaksi, kun äiti tai iskä joutui hakemaan minut kotiin keskellä yötä milloin mistäkin. En tuonut vanhemmilleni kymppien koristamia englanninkokeita. Minua kiinnosti paljon enemmän juosta suunnistusrata nopeammin kuin kukaan muu luokkalaiseni tai hypätä pidemmälle kuin muut. En tehnyt kauniita taidekuvia kuvamataidon tunneilla. Minä piirsin vain hevosia. Yläasteella olin pyytämässä lomapäiviä vähintään kerran kuussa. Perjantait sujuivat useimmiten urheiluleireillä. Äiti ja iskä joutuivat kuskaamaan minua pitkin Suomea milloin nelimetristen putkien kanssa, milloin nelijalkaisen kaviokkaan kanssa. Kiitoksena usein vain itkua ja hampaitten kiristystä ja lohduttelijan rooli  kun kaikki-ei-ollut-mennyt-Viivin-suunnitelmien-mukaan (lue: en ollut paras). En ollut se viiden ällän tyttö, jonka valkolakista vanhemmat voivat ylpeillä. Hädin tuskin selvisin hengissä läpi lukiosta. Lisäksi sairastutin vanhempani huolesta syömättömyydelläni ja kyvyttömyydelläni olla autettuna. En ollut se nuori nainen, joka oli omillaan heti täysi-ikäisenä. Iskä ja äiti joutuivat hankkimaan minulle asunnon opiskelukaupungista ja opiskelujen päätyttyä he sietävät minua väliaikaisratkaisun takia taas nurkissaan.
Äiti ja iskä eivät saaneet minusta pientä prinsessaa, vaan levottoman ja jääräpäisen tyttären, joka menee ja tulee tuuli hiuksissaan. Olen saanut valtavasti elämältä, vaikka se ei olekaan ollut ”se tavallisen kaavan” -mukainen. Minun äitini ja iskäni ovat aina kannustaneet minua uskomaan unelmiini. He eivät ole koskaan sanoneet: Viivi sinun pitää…, vaan he ovat sanoneet: Viivi kuuntele sydäntäsi…He eivät ole paistaneet minulle valmista elämäni kermakakkua, vaan he ovat antaneet summittaisen reseptin, jonka olen saanut itse varioida omannäköisekseni. Aikuistuttuani olen tajunnut, miten suurta rakkautta vanhempani ovat osoittaneet minua kohtaan asettamalla rajoja. Vaatii elämää suurempaa ymmärrystä ja suoraselkäisyyttä sanoa EI lapselle, joka ei ymmärrä sanan suomaa omaa etua juuri sanomisen hetkellä. Se, että ei saa kaikkea aina halutessaan, ei ole kiusaamista, vaan todellista elämään. Olen kiitollinen, että minut on opetettu ymmärtämään elämän rajallisuutta sekä nauttimaan siitä, mitä minulla on. Lisäksi minua on ohjattu tekemään aina parhaani. Vanhempani ovat opettaneet minut nöyräksi, arvostamaan elämää.


Olen kiitollinen vanhemmilleni ja vaikka aina sitä ei tule sanotuksi niin voisin sanoa heille jokaikinen päivä Rakastan teitä.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos, jättämäsi jälki ilahduttaa meitä kovasti!