torstai 30. huhtikuuta 2015

30415

NYT
NYT
NYT
NYT
Nytkin olen nytin verran kauempana syntymästä ja saman verran lähempänä kuolemaa. Hetkiseni elämää valuvat tasaisen tappavasti. Nyttien ohikiitävyyden havaitseminen ahdistaa. Ahdistus sanana kuulostaa negatiivisesti latautuneelle. Totuuden nimissä sitähän se onkin. Ahdistus on kuitenkin eteenpäin potkiva voima. Pelko hukkaan heitetyistä mahdollisuuksista pakottaa havittelemaan uusia, vieraita jopa pelottavia asioita. Sitku ei riitä. Elämä on NYT.




tiistai 28. huhtikuuta 2015

28415


Tiedät sana-assosiaatioleikin. Sinulle sanotaan sana, jonka jälkeen kerrot mitä sinulle tulee siitä ensimmäisenä mieleen.
Leikitään hetki tätä leikkiä. Oletko valmiina?
Sana tulee tässä:
VETERAANIT
vanhuus, sota, itsenäisyys, kunnioitus, rauha, Suomi, arvokkuus…
Uskallan epäillä, että aika moni liittää veteraanit yleisesti hyväksyttyyn ideaan veteraaneista. Tämä on kollektiivinen ja hyvin yhtenäinen joukko seniilejä, liki kuoleman kielissä olevia, isänmaallisia ihmisiä. Heitä kunnioitetaan… tavan vuoksi. Vähän niin kuin joulukirkossakin käydään, vaikkei uskottaisikaan Jumalaan. Luulen, että suurin osa suomalaisista arvostaa veteraaneja ja ennen muuta heidän työnsä seurauksia. Lähestymistapa on kuitenkin sukua ajatukseen joulupukista – harvoja kiinnostaa, kuka on parran ja punanutun alla. Tärkeintä on ajatus mukavasta miehestä ja lahjoista. Kukaan ei oikeasti tunne tai edes halua tutustua oikeaan mieheen rooliasun alla. Yksikään ei erota, vaikka mies asun alla vaihtuisi.
Olin eilen etuoikeutettu ja sain työni puolesta tavata koko joukon veteraaneja. Ennalta hieman jännitin kohtaamisia. Osaanko käyttäytyä oikein ja tarpeeksi kunnioittavasti? Mistä voin puhua ja kuinka? Miljoona epävarmuus ajatusta leijui ilmassa.
Kuinka minun kävi? Kuinka osasin olla näiden kunnianarvoisten ihmisten kanssa?
Harva asia meni suunnitelmien mukaan. Kyllä, he olivat vanhoja (nuorin taisi olla juuri täyttänyt 90), mutta kaikki muu oli jotain ihan toista mitä olin kuvitellut. Vaikka oli kansallinen veteraanipäivä, emme puhuneet sodasta tai isänmaallisessa hengessä Suomesta. Nämä ihmiset olivat olleet sodan aikaan teini-ikäisiä. Suurin osa oli toiminut apulaisena erilaisissa armeijan tehtävissä ei siksi, että he olisivat halunneet, vaan siksi, että he olivat olosuhteiden pakosta päätyneet viestinviejiksi tai pikkulotiksi. Toiseksi he eivät olleet samastu muotista valettuja pronssipatsaita. Heillä ei ollut samoja harrastuksia, kokemuksia ja ideologioita. He olivat jokainen omia persooniaan. Heillä oli omia ajatuksia ja tarinoita. Puhuin päivän aikana niin lentopallosta, tanssilavoista, hevosten kantakirjaamisesta, kokkailusta, tämän hetken viihdyttävimmistä TV-ohjelmista kuin parhaista naisten iskemiskeinoista (ei nuijalla, vaan parisuhteeseen tähtäävässä mielessä).
Päällimmäisenä ajatuksissani on aivan pohjaton ihailu ja ihastus. Nämä veteraanit, ihmiset, olivat kuin kuka tahansa tai ei kuka tahansa, sillä he olivat pääsääntöisesti poikkeuksellisen mukavia ja leppoisia. Mutta ennen muuta he olivat yksilöllisiä ihmisiä. Olen niin häkeltynyt ja hämmentynyt kohtaamisista, että minun on vaikea maalata tunteitani sanoiksi.
Viimeisenä haluan jakaa kanssanne ajatuksen ja elämän asenteen, josta keskustelin eilen Martta nimisen veteraanin kanssa: Martta kertoi minulle, että hänellä ei tuo muisti enää oikein tahdo toimia. Siihen minä, että niinhän se monilla vanhemmilla ja vähän nuoremmillakin tahtoo olla, mutta eikö se toisaalta ole hyvä niin ei paina mieltä ikävät kokemukset, kun ei joudu muistamaan huonoja asioita. Siihen Martta totesi: No kun ei minulla ole kuin hyviä muistoja. Minulle on aina käynyt vaan mukavia asioita.
 

lauantai 25. huhtikuuta 2015

25415

Ja äkkiä he näkivät ensimmäisen perhosen. Jokainenhan tietää, että jos ensimmäinen perhonen jonka näkee on keltainen, niin kesästä tulee hauska. Jos se on valkea, tulee vain rauhallinen kesä. (Mustista ja ruskeista perhosista on turha puhua, se on aivan liian surullista)
Tove Jansson: Taikurin hattu
Treenailimme Moonan kanssa tänään huikaisevan kauniissa huhtikuun auringossa. Hymyilyttää iloinen tammani, joka on päivä päivältä notkeampi, rennompi ja yhteistyöhaluisempi. Materialistinen hyvä mieli tulee uudesta kypärästä ja Moonan vanhoista uusista suitsista. Näillä neiteillä kimaltelee otsan timantein. Kotimatkalla äkkäsimme kesän ensimmäisen perhosen. Keltainen sitruunaperhonen. Uskottaisko, että kesästä tulee hauska?

keskiviikko 22. huhtikuuta 2015

22415

Kiitos kuolemanpelosta.
 
 
Reilu kuukausi sitten olisin saattanut harmistua kurittomasta ponista. Olisin saattanut ottaa itseeni, koska hevoseni ei toiminut mielestäni tarpeeksi kevein avuin. Minua olisi saattanut kismittää, koska menomme ei ollut tyylikästä.
 
Toisin on nyt. Vielä pari viikkoa sitten vuodatin kyynelpuroja sellaisella voimalla, että silmät olivat huuhtoutua päästä. Pelkäsin kuollakseni Moonan hengen puolesta. Yritin kaikin keinoin saada hevoseni syömään edes jotain. Hoin mielessäni toivetta anna sen jäädä henkiin, anna sen jäädä henkiin. Ensimmäistä kertaa tietoisuuteeni iskettiin ajatus; saatan menettää Moonan ihan oikeasti juuri nyt ilman ennakkovaroitusta. Kuolemanpelko oli vavisuttava ja musertava kokemus. Tunsin itseni avuttomammaksi kuin koskaan ennen. Olin vastatusten pelon kanssa, jota en osannut hallita millään tavalla.
 
Onnekseni Moona on toipunut upeasti. Kropaltaan hän on vielä lihaslaiha ja voimaton, mutta mieleltään oma virkeä ja iloinen itsensä. Tai jos mahdollista vekkulimpi ja touhukkaampi kuin ennen sairautta. Kuoleman- ja menettämisenpelon tunteet ovat vielä niin lähellä, että tämä elinvoima ja ilo vääristyvät silmissäni VALTAVIKSI.

Hyppäsimme eilen Moonan kanssa ensi kertaa sairauden jälkeen. Moona etenee jokaisen esteen jälkeen hervotonta pukkilaukkaa silkasta innosta. Minä saan todellakin keskittyä etten tipahda selästä. En minä pukittelun takia suistuisi satulasta, vaan hysteerisen hihitykseni. Nauru on merkki siitä pohjattomasta kiitollisuudesta ja riemusta, joka saa valtavat mittansa peilautuessaan lähimenneisyyden kauhuista. Nyt ei tulisi mieleenikään murjottaa kurittomuuden tai holtittomuuden takia.

maanantai 20. huhtikuuta 2015

20415

Rakas päiväkirja sairastuin viikonloppuna. Koulutusjakso töiden päälle perjantaina ja lauantaina sekä sunnuntaina useamman tunnin kestänyt räntäsateessa töröttäminen eivät erityisemmin kohentaneet terveyttäni. Kipeänä olessa minulla on taipumus kaivaa itselleni murhemonttua, jossa on sopivaa rypeä itsesäälissä ja -inhossa. Uuden viikon aloituksessa ei ollut muuta lohdullista kuin se, että huonommin ei ainaakaan voinut mennä.
Odotuksista ja tukkoisesta nokasta huolimatta minulla on ollut loistava aamu.
1. Paistoimme russeleiden kanssa riisipiirakoita.
2. Huruttelimme tsekki-ihmeelläni viemään piirakoita mummolaan. (Halla oli ekaa kertaa autossa ja hihnassa. Neiti käyttäytyi esimerkillisesti [happy bones herkkujen ja mummon keksien voimalla] ja ehti jolista puolentoista minuutin automatkasta vain minuutin verran.)
Mitä tästä opimme?
Älä koskaan aliarvioi koirien ja mummojen voimauttavaa vaikutusta.
 

torstai 16. huhtikuuta 2015

16415

Kenet tahansa saa kestämään luonaan kahleissa.
Monet saa luokseen houkuttelemalla, viimeistään hieman lahjomalla.
Uhkailu ja kiristäminen tehoavat arkajalkoihin.

Mutta parasta on vapaus tulla luokse ja jäädä seuraan omasta valinnasta.

Tänään se juoksi pukkilaukkaa tarhan peränurkasta portille kun huusin lähdetäänkö.

keskiviikko 15. huhtikuuta 2015

15415

Neljätoistavuotiaana luulin, että elämästään on rakennettava etukäteen tarkka suunnitelma; pohjapiirros, jonka toteutuksessa ei ole neuvotteluvaraa. Ysiluokkalaisena olin päättänyt, että hyppään seivästä olympiakisoissa Lontoossa vuonna 2012.
En hypännyt.
Parikymppisenä olisin halunnut hävitä tomuna tuuleen. Kadota katseilta. Muuttua olemattomaksi. Olin varma, että saan kuoletettua oman elämäni nälkiintymisellä parissa vuodessa.
Olin väärässä taas.
Onneksi.
Elämäänsä voi suunnitella, mutta yksi vain on varmaa.
Suunnitelmat muuttuvat. Elämä muuttuu. Me muutumme.
Vaikka Spice Girls oli minusta parasta ikinä ollessani seitsemän, ei ole väärin, että nyt tykkään fiilistellä Coldplayta.
Suunnitelmien muuttaminen vaatii aina luopumista vanhoista toimintatavoista. Lasi on tyhjennettävä ennen uudelleen täyttämistä. Pelko kuuluu asiaan, kun siirrytään ennalta tutkimattomille alueille. Rohkeutta on mennä sinne pystypäin pelon läsnäolosta huolimatta. Muutos suunnitelmissa ei ole yksiselitteisesti epäonnistumista. Menneisyyden arvostamisen ei saisi antaa kahlita itseä. Olisi hienoa oppia nauttimaan tästä hetkestä tällaisena, vaikkei se olisikaan ihan suunnitelmien mukainen.
 

maanantai 13. huhtikuuta 2015

13415

Minä en ollut tytär, joka lauloi enkelikuorossa koulun joulujuhlassa. Halusin olla mielummin paimen, yksi poikien joukossa. Kun lauloin, en laulanut tuiki tuiki tähtöstä. Rallatin mieluummin Kersantti Karoliinaa. Minua ei voinut viedä yökylään hyvillä mielin. Podin kamalaa koti-ikävää ja kertoja on enemmän kuin yksi ja kaksi, kun äiti tai iskä joutui hakemaan minut kotiin keskellä yötä milloin mistäkin. En tuonut vanhemmilleni kymppien koristamia englanninkokeita. Minua kiinnosti paljon enemmän juosta suunnistusrata nopeammin kuin kukaan muu luokkalaiseni tai hypätä pidemmälle kuin muut. En tehnyt kauniita taidekuvia kuvamataidon tunneilla. Minä piirsin vain hevosia. Yläasteella olin pyytämässä lomapäiviä vähintään kerran kuussa. Perjantait sujuivat useimmiten urheiluleireillä. Äiti ja iskä joutuivat kuskaamaan minua pitkin Suomea milloin nelimetristen putkien kanssa, milloin nelijalkaisen kaviokkaan kanssa. Kiitoksena usein vain itkua ja hampaitten kiristystä ja lohduttelijan rooli  kun kaikki-ei-ollut-mennyt-Viivin-suunnitelmien-mukaan (lue: en ollut paras). En ollut se viiden ällän tyttö, jonka valkolakista vanhemmat voivat ylpeillä. Hädin tuskin selvisin hengissä läpi lukiosta. Lisäksi sairastutin vanhempani huolesta syömättömyydelläni ja kyvyttömyydelläni olla autettuna. En ollut se nuori nainen, joka oli omillaan heti täysi-ikäisenä. Iskä ja äiti joutuivat hankkimaan minulle asunnon opiskelukaupungista ja opiskelujen päätyttyä he sietävät minua väliaikaisratkaisun takia taas nurkissaan.
Äiti ja iskä eivät saaneet minusta pientä prinsessaa, vaan levottoman ja jääräpäisen tyttären, joka menee ja tulee tuuli hiuksissaan. Olen saanut valtavasti elämältä, vaikka se ei olekaan ollut ”se tavallisen kaavan” -mukainen. Minun äitini ja iskäni ovat aina kannustaneet minua uskomaan unelmiini. He eivät ole koskaan sanoneet: Viivi sinun pitää…, vaan he ovat sanoneet: Viivi kuuntele sydäntäsi…He eivät ole paistaneet minulle valmista elämäni kermakakkua, vaan he ovat antaneet summittaisen reseptin, jonka olen saanut itse varioida omannäköisekseni. Aikuistuttuani olen tajunnut, miten suurta rakkautta vanhempani ovat osoittaneet minua kohtaan asettamalla rajoja. Vaatii elämää suurempaa ymmärrystä ja suoraselkäisyyttä sanoa EI lapselle, joka ei ymmärrä sanan suomaa omaa etua juuri sanomisen hetkellä. Se, että ei saa kaikkea aina halutessaan, ei ole kiusaamista, vaan todellista elämään. Olen kiitollinen, että minut on opetettu ymmärtämään elämän rajallisuutta sekä nauttimaan siitä, mitä minulla on. Lisäksi minua on ohjattu tekemään aina parhaani. Vanhempani ovat opettaneet minut nöyräksi, arvostamaan elämää.


Olen kiitollinen vanhemmilleni ja vaikka aina sitä ei tule sanotuksi niin voisin sanoa heille jokaikinen päivä Rakastan teitä.


sunnuntai 12. huhtikuuta 2015

12415

Usko. En nyt puhu uskosta Jumalaan, vaan uskosta itseeni ja siihen mitä teen päivittäin. Tänään juokseminen ei tuntunut kovinkaan lennokkaalle. Mikä kuitenkin maalaa hymyn huulilleni, vaikka juoksu on vielä kankeaa? Hölkkäilimme Moonan kanssa ulkokentällä upeassa huhtikuun auringonpaisteessa kylpien. Moona oli hieman raskas ja jähmeä, mutta huomattavan rento ja tyytyväinen. Mikä saa kasvoni loistamaan, vaikka ratsuni ei vielä liikukaan höyhenen lailla ja käänny ketterästi pelkällä ajatukseni voimalla?
Usko tekee minusta tyytyväisen. Vallitseva tilanne ei ole täydellinen. Luottamus siihen, että olen  kuitenkin oikealla tiellä, on ehtymätön voimavara. Usko parempaan tulevaisuuteen ei ole staattinen tila, vaan vaatii jatkuvaa työstämistä. Uskoa on ruokittava. Uskon lempiruokaa ovat positiivisuus, luottamus, kurinalaisuus omia tekemisiä kohtaan sekä kyky nauraa itselle. Voiton ja onnistumisten hetkellä usko ruokkii itse itseään. Arki ja epäonnistumiset taas punnitsevat uskon lujuuden ja omien siipien kantovoiman. Minä uskon siihen, että työ palkitsee tekijänsä joka päivä kunhan teen kaikkeni ja aina niin hyvin kuin pystyn. Työ on mielekästä tavoitteiden ollessa kirkkaana silmissän. Tietenkin epäuskon hetkiä tulee. Niinä hetkinä nousee päärooliin armollisuus itseä kohtaan ja kyky unohtaa. Epäonnistumiset on jätettävä omaan arvoonsa. Silmät on pidettävä tiukasti kiinnitettyinä päämääriin.

Vaikka tänään juoksu tuntui kankealla ja Moonan vire oli hieman jähmeä, nautin aivan suunnattomasti juoksemisesta ja ratsastamisesta. Uskon, että olen oikealla tiellä. 
Olen kovin onnekas, kun saan tehdä rakastamiani asioita.

torstai 9. huhtikuuta 2015

9415

Reilu kuukausi sitten minua harmitti jäinen ratsastuskenttä. On ikävää joutua ratsastaamaan vain käynti. Eilen olin pakahtua riemusta kun sain ratsastaa edes käyntiä hevosellani. Moonan ruokahalu ja yleinen vointi ovat kohentuneet silmissä. Olen loputtoman onnellinen, että pystyn ylipäätään ratsastamaan.

Viisitoistavuotiaana olin valmis antamaan mitä tahansa, jos painaisin alle 55 kiloa. Olin vilpittömästi sitä mieltä, että olisin onnellisempi, kauniimpi, parempi kevyempänä. Halusin olla niin kuin muutkin - samanlainen ja sopiva. En halunnut olla outo läski, joka saavuttaa huonoja tuloksia urheilussa ja ratsastuksessa sekä näyttää rumalle kaikissa vaatteissa. Minusta tuntui, että kaikki muut olivat hoikkia ja sitä kautta onnellisia, menestyviä ja pidettyjä. Tänään tiedän, että onnellisuus, sopivuus ja pärjääminen eivät ole verrannollisia painokiloihin. Yksikään luku ei ole maaginen onnellisuuden raja. Nykyään painan alle 50 kiloa ja silti minulla on "olenihanhitonkettuuntunutitseenijaulkonäkööni"-päiviä. Painaisin aivan mieluusti yli 50 kiloa. 

Luulen, että ongelmana on todellisen ja ainoastaan ajatuksen tasolla toteutuvat ideaalin välillä oleva kuilu. Luomme päässämme ihannetilanteita. Sopivaa painolukemaa. Täydellistä harjoitustilannetta. Virheettömästi tottelevaa hevosta. Ihanteellisesti muotoutuneita pakaroita. Kauniita kasvonpiirteitä. Ihanne hiipii katseeseemme. Vertaamme itseämme ja elämäämme ihanteeseen. Yksi on kuitenkin varmaa: ihanteeseen verrattuna olemme aina erilaisia, riittämättömiä.

Ideaalit saattavat sokaista. Sokeana ei voi nähdä hetken kauneutta ja onnellisuutta.

Minun elämäni hyvisjuttuja:
1. Just sopiva tällaisena
2. Ratsastaminen Moonalla
3. Hapsu Halise Halipulla pieni ihana russelilapsi


 

perjantai 3. huhtikuuta 2015

3415

Kiitollisuusmittarit on väännetty näyttämään kohti kaakkoa. Ensiksikin Hildan pentutrion jäsenet pääsevät muuttamaan omiin koteihinsa. Olen kiitollinen reippaista pennuista, jotka ovat ilostuttaneet minua kuluneiden kahdeksan viikon aikana. Olen kiitollinen, että Lauri ja Lyyli pääsevät perheenjäseniksi rakastaviin perheisiin. Luopuminen ei ole vaikeaa, koska tiedän, että heistä tullaan huolehtimaan ja he pääsevät elämään oikeaa russelielämää.
Toiseksi on kiitollinen Moonan tervehtymisestä. Ruoka maistuu paremmin ja veriarvot ovat liki normaalit. Parantuminen ei ole itsestäänselvyys. Aina ei käy onnellisesti, vaikka kuinka haluaisi ja uskoisi. Siitä muistutuksena: tänään olisi ukkini syntymäpäivä. Ukki sairasti keuhkosyöpää. Hän oli aivan viimeisiin aikoihinsa asti optimistinen parantumisen suhteen. Hän teki kaikkensa parantuakseen. Silti hän menehtyi reilu vuosi sitten. Aina ei riitä se, että tekee parhaansa ja on positiivinen. Olenkin mittaamattoman kiitollinen toipumisesta.

Kiitos.

keskiviikko 1. huhtikuuta 2015

1415

Soitin hätäpäissäni hevossairaalan päivystykseen. Nyt sillä on takajalka vuohisen alta paksuna ja oikean puolen kaviot kuumana. Sanoivat seuraile jalkojen tilannetta, mutta ei luultavasti johdu suoliston tulehduksesta. Sanoin ei edelleenkään syö oikein mitään, enkö voisi yrittäää tarjota jotain muuta kuin heinää. Sanoivat tarjoa ihan mikä vain kelpaisi, mutta muista kohtuus.
En kokeillut kaikkea, mutta melkein. Ostin mansikka-lime siideriäkin. Tosin niitä tarvitsin ainoastaan pullojen takia. (Lääkkeiden pakkosyöttäminen sujuu helpommin pitkäkaulaisesta siideripullosta kuin tavallisesta limupullosta). Siiderit sai muuten pikkuveli, joka melkein juoksi Simpeleeltä Torsansaloon 12 kilometriä kuullessaan, että aion kaataa "turhat" siiderit maahan.
 
Sitten kokeiltiin sokerintuotannosta ylijäävää melassileikettä ja simsalabim kaikki alkoi kääntyä paremmaksi. Ei Moona vieläkään hotki ruokiaan, mutta askel parempaan suuntaan on otettu.
Siinä missä Moona on ottanut yhden pikku poninaskeleen kohti terveyttä, olen minä kipittänyt satoja askelia pakoon ahditusta juosten. Olen ollut liki koko talven juoksematta. Tauko loppui sinä iltana ja yönä, kun Moona oli matkalla sairaalaan. En voinut vain olla. Moonan hyväksi en voinut tehdä mitään. Oli pakko tehdä jotain. Minä juoksin tai rehellisyyden nimissä hölkkäsin. On kenties lapsellista, ettei minulla ole parempia toimintamalleja ratkaista ongelmia. Toisaalta, mitä väliä, jos tämä toimii. Vaikkei yksikään juoksemani askel paranna Moonan oloa, ovat ne arvokkaita viedessään minua askel askeleelta kauemmaksi ahdistuksestani.