maanantai 30. maaliskuuta 2015

30315


Tänään minä mietin omaishoitajia ja sairaiden lasten vanhempia. Huikeaa porukkaa – huikean vahvaa. Heiltä ei kysytä, kestävätkö he – heidän on vain pakko.

Olen viimeisen kahden viikon aikana kokenut sellaista, jonka luulen olevan jollain tasolla samaa epävarmuuden sekaista äärirajoilla rimpuilua.

Ensin jätin Moonan sairaalaan yksin. Vieraaseen paikkaan. Vieraiden ihmisten kanssa. En saanut jäädä kuiskimaan sen korvaan rauhoittavia sanoja ja lievittämään pelkoa. Vaikka hoito sairaalassa on ensiluokkaista ja välttämätöntä, on se myös epämiellyttävää.

Sitten odotetaan puhelua ja toisaalta ei odoteta. Sanovat, soitamme huomenna ellei sitä ennen tapahdu mitään dramaattista huonompaan suuntaan. Soittamattomuus lietsoo epätietoisuutta, mutta soittaminen olisi ikävien uutisten sanansaattaja.

Sitten haetaan potilasta kotiin. Ei ole parantunut, mutta kotiin saa tulla voinnin ollessa kohtuullisen vakaa. Odotan jälleennäkemistä innolla. Todellisuus on kauhistuttava. Jäntevä on muuttunut veltoksi ja säihkyvät silmät ovat alakuloiset. Hymyile, halaa ja sano: ihana nähdä,  vaikka sisällä lyövät kauhun aallot kamalaa nähdä sinut kärsineenä.

Kotona on vaikea jättää hetkeksikään yksin. Jos jätän yksin, on sairas mielessä mukana. Aivot kelaavat kaiken aikaa keinoja, jolla helpottaa toisen oloa. Kahlaan läpi kirjat ja nettisivut, joista saattaisi löytyä jotain.

Katsot vierestä, kun pistetään kivuliailla neuloilla. Sanot: vaikka nyt sattuu, se parantaa. Pakkosyötät lääkkeitä. Pakkosyötät ruokaa, joka ei maistu. Hoet itsellesi ja potilaalle: meidän on vain uskottava, että tämä auttaa.

Unohdat itsesi, kun kaikki tiivistyy kuplaan nimeltä toisen olotila ja sen kohentaminen. Tukka jää pesemättä ja sillä mitä laitat päälle ei ole enää mitään merkitystä.

Teet kaikkesi ja enemmänkin jos vain voisit ja silti se tuntuu riittämättömälle. Tämän kaiken keskellä olisi oltava hymyilevän positiivinen ja annettava positiiviselle energialle siivet.
Moonan hoidot jatkuvat. Mitään dramaattista käännettä huonompaan ei ole tapahtunut. Mutta toipuminen on tuskallisen hidasta. Tämä vaihe elämässäni on opettanut kovalla kädellä. Arvostan entistäkin enemmän, jokaista sairaan läheistä.
Uskotaan parempaan huomiseen, sillä mitä muutakaan me voimme tehdä?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos, jättämäsi jälki ilahduttaa meitä kovasti!