keskiviikko 25. maaliskuuta 2015

25315

Kaksikymmentäneljä tuntia. Käytä ne tehokkaasti. Älä hukkaa hetkeäkään. Huomisen ruusuinen tulevaisuus laitetaan itämään tämän päivän hikipisaroiden voimalla.

Vai laitetaanko?

Jos vain kiirehdin, ehdinkö huomata vastaantulijan hymyn? Jos juon kahvini kieleni polttaen samalla kun kävelen, huomaanko lempeän lämmintä tunnetta, joka höyryävän aromikas kuppi kuumaa juomaa minussa parhaimmillaan herättää? Jos suunnittelen huomista työpäivää ja kuuntelen radioa samalla kun hölkkään, olenko huomaanko endorfiiniryöpyn aiheuttaman hyvän olon? Jos olen samaan aikaan koneella, katson telkkaria ja luen kirjaa, ohitanko epähuomiossa kirjan parhaimman lauseen, josta olisi saattanut tulla lempisitaattini.
 
Minulla on äärimmäisen epämiellyttävä tapa siivota pahaolo maton alle. Tällä matolla on toisiakin nimiä - kiire, touhotus, meneminen, tuleminen, touhuaminen... Viime päivinä olen törmännyt useampaankin otteeseen STOP-merkkiin. On ollut pakko pysähtyä. Ja tiedätkö mitä? Ahdistaa. Ei kovasti, vaan ihan järjettömän kovasti. Luulin, että minulla on hyvä olla ja olen tyytyväinen. Luulin väärin.
 
Myrskyt mahdollistavat uuden alun. En ole vihainen tai surullinen katastrofeista ja ongelmista. Olen kiitollinen hurrikaaneista, jotka ovat riepotelleet silmäni auki.
 
Kiire kohti huomista saattaa hukata tämän hetken ikuiseen elämättömyyteen.
 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos, jättämäsi jälki ilahduttaa meitä kovasti!