maanantai 23. maaliskuuta 2015

23315

Enpä edellistä postausta kirjoittaessani tiennyt millaiseen painekattilaan pääni tullaan työntämään. Jännityksen ja pelon syynä ei ennakko-odotuksista huolimatta ollut Kaspar ja oripäivät, vaan pieni ruskea tammani ja hänen terveydentilansa.
Moona oli torstaiaamuna hieman vetämätön. Nuutuneen olemuksen takia päätimme käydä käpsyttelemässä vain pienen aamulenkin auringonpaisteessa. Iltapäivällä Moona ei suostunut syömään ja muutamaa tuntia myöhemmin hän makaili karsinassa. Kuumemittari näytti huimia lukemia - yli 40 astetta. Minä olin töissä ja sillä aikaa äiti suoritti perusteellista tutkimusta neitihevosen terveydentilasta päivystävän eläinlääkärin kanssa. Olin palaamassa töistä kotiin puolikahdeksalta, kun sain äitiltä soiton ollaan Moonan kanssa matkalla Viikkiin eläinsairaalaan. Itku tuli, huolesta ja pelosta. En muista milloin neljä ja puoli tuntia on tuntunut niin pitkälle ajalle. Kipulääkkeiden turvin Moona jaksoi matkustaa Helsinkiin ja pääsi keskiyön jälkeen tutkimuksiin. Verikokeissa selvisi valkosolujen tason romahdus, joka kertoi aggressiivisesta tulehduksesta joko suolistossa tai vatsassa. Lisäksi Moona oli todella kuivunut. Emme saaneet minkäänlaisia ennusteita. Käskettiin vain odottaa ja sanottiin, että lähtekää vain Ypäjälle toisen kanssa, koska kysessä ei ole mikään tarttuva virustauti.
Sairaskuljettajat kotiutuivat perjantaina puoli viideltä ja Kasparin kanssa lähdimme kohti Ypäjää puolilta päivin. Pää sekavana ja surullisen toiveikkaana käänsimme auton keulan kohti oripäiviä. Kaikki orilautakunnan tuomioon liittyvä jännitys oli huuhtoutunut pois huolenkyynelissä.
Olo oli luottavainen. Moona oli parhaissa mahdollisissa käsissä. Kauhukuvien maalailu ei auttaisi ketään. Yritimme ajatella positiivisia ajatuksia ja antaa niiden välityksellä voimaa ja energiaa Moonalle taistelussa tulehdusta vastaan.
Ennalta jännitetty lauantaipäivä Kasparin esiintymisineen sujui ilman suuria epäonnistumisia. Minusta tuntui hyvälle ja varmalle ratsastaa. Joku toinen päivä minua olisi saattanut harmittaa orini levottomuus rakennearvostelussa, mutta silloin laitoin kaiken pitkän päivän ja väsymyksen (niin minun kuin hevosen) piikkiin. Kaspar tuli kantakirjatuksi. Päiväämme mahtui monta uutta kokemusta, mutta mikä parhainta pahin epätietoisuus Moonan suhteen helpotti, kun eläinsairaalasta soitettiin ja Moonan tilan kerrottiin olevan vakaa.
Tällä hetkellä Moona on eläinsairaalassa ja on kuulemma oikein pirteä. Elämme hetki kerrallaa ja näyttäisi siltä, että parempaan suuntaan ollaan menossa. 
Tuhat määrin kiitos kaikille tsemppaavista viesteistä, myötäelämisestä ja kauniista ajatuksista. Niistä on varmasti ollut apua <3

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos, jättämäsi jälki ilahduttaa meitä kovasti!