maanantai 30. maaliskuuta 2015

30315


Tänään minä mietin omaishoitajia ja sairaiden lasten vanhempia. Huikeaa porukkaa – huikean vahvaa. Heiltä ei kysytä, kestävätkö he – heidän on vain pakko.

Olen viimeisen kahden viikon aikana kokenut sellaista, jonka luulen olevan jollain tasolla samaa epävarmuuden sekaista äärirajoilla rimpuilua.

Ensin jätin Moonan sairaalaan yksin. Vieraaseen paikkaan. Vieraiden ihmisten kanssa. En saanut jäädä kuiskimaan sen korvaan rauhoittavia sanoja ja lievittämään pelkoa. Vaikka hoito sairaalassa on ensiluokkaista ja välttämätöntä, on se myös epämiellyttävää.

Sitten odotetaan puhelua ja toisaalta ei odoteta. Sanovat, soitamme huomenna ellei sitä ennen tapahdu mitään dramaattista huonompaan suuntaan. Soittamattomuus lietsoo epätietoisuutta, mutta soittaminen olisi ikävien uutisten sanansaattaja.

Sitten haetaan potilasta kotiin. Ei ole parantunut, mutta kotiin saa tulla voinnin ollessa kohtuullisen vakaa. Odotan jälleennäkemistä innolla. Todellisuus on kauhistuttava. Jäntevä on muuttunut veltoksi ja säihkyvät silmät ovat alakuloiset. Hymyile, halaa ja sano: ihana nähdä,  vaikka sisällä lyövät kauhun aallot kamalaa nähdä sinut kärsineenä.

Kotona on vaikea jättää hetkeksikään yksin. Jos jätän yksin, on sairas mielessä mukana. Aivot kelaavat kaiken aikaa keinoja, jolla helpottaa toisen oloa. Kahlaan läpi kirjat ja nettisivut, joista saattaisi löytyä jotain.

Katsot vierestä, kun pistetään kivuliailla neuloilla. Sanot: vaikka nyt sattuu, se parantaa. Pakkosyötät lääkkeitä. Pakkosyötät ruokaa, joka ei maistu. Hoet itsellesi ja potilaalle: meidän on vain uskottava, että tämä auttaa.

Unohdat itsesi, kun kaikki tiivistyy kuplaan nimeltä toisen olotila ja sen kohentaminen. Tukka jää pesemättä ja sillä mitä laitat päälle ei ole enää mitään merkitystä.

Teet kaikkesi ja enemmänkin jos vain voisit ja silti se tuntuu riittämättömälle. Tämän kaiken keskellä olisi oltava hymyilevän positiivinen ja annettava positiiviselle energialle siivet.
Moonan hoidot jatkuvat. Mitään dramaattista käännettä huonompaan ei ole tapahtunut. Mutta toipuminen on tuskallisen hidasta. Tämä vaihe elämässäni on opettanut kovalla kädellä. Arvostan entistäkin enemmän, jokaista sairaan läheistä.
Uskotaan parempaan huomiseen, sillä mitä muutakaan me voimme tehdä?

keskiviikko 25. maaliskuuta 2015

25315

Kaksikymmentäneljä tuntia. Käytä ne tehokkaasti. Älä hukkaa hetkeäkään. Huomisen ruusuinen tulevaisuus laitetaan itämään tämän päivän hikipisaroiden voimalla.

Vai laitetaanko?

Jos vain kiirehdin, ehdinkö huomata vastaantulijan hymyn? Jos juon kahvini kieleni polttaen samalla kun kävelen, huomaanko lempeän lämmintä tunnetta, joka höyryävän aromikas kuppi kuumaa juomaa minussa parhaimmillaan herättää? Jos suunnittelen huomista työpäivää ja kuuntelen radioa samalla kun hölkkään, olenko huomaanko endorfiiniryöpyn aiheuttaman hyvän olon? Jos olen samaan aikaan koneella, katson telkkaria ja luen kirjaa, ohitanko epähuomiossa kirjan parhaimman lauseen, josta olisi saattanut tulla lempisitaattini.
 
Minulla on äärimmäisen epämiellyttävä tapa siivota pahaolo maton alle. Tällä matolla on toisiakin nimiä - kiire, touhotus, meneminen, tuleminen, touhuaminen... Viime päivinä olen törmännyt useampaankin otteeseen STOP-merkkiin. On ollut pakko pysähtyä. Ja tiedätkö mitä? Ahdistaa. Ei kovasti, vaan ihan järjettömän kovasti. Luulin, että minulla on hyvä olla ja olen tyytyväinen. Luulin väärin.
 
Myrskyt mahdollistavat uuden alun. En ole vihainen tai surullinen katastrofeista ja ongelmista. Olen kiitollinen hurrikaaneista, jotka ovat riepotelleet silmäni auki.
 
Kiire kohti huomista saattaa hukata tämän hetken ikuiseen elämättömyyteen.
 

maanantai 23. maaliskuuta 2015

23315

Enpä edellistä postausta kirjoittaessani tiennyt millaiseen painekattilaan pääni tullaan työntämään. Jännityksen ja pelon syynä ei ennakko-odotuksista huolimatta ollut Kaspar ja oripäivät, vaan pieni ruskea tammani ja hänen terveydentilansa.
Moona oli torstaiaamuna hieman vetämätön. Nuutuneen olemuksen takia päätimme käydä käpsyttelemässä vain pienen aamulenkin auringonpaisteessa. Iltapäivällä Moona ei suostunut syömään ja muutamaa tuntia myöhemmin hän makaili karsinassa. Kuumemittari näytti huimia lukemia - yli 40 astetta. Minä olin töissä ja sillä aikaa äiti suoritti perusteellista tutkimusta neitihevosen terveydentilasta päivystävän eläinlääkärin kanssa. Olin palaamassa töistä kotiin puolikahdeksalta, kun sain äitiltä soiton ollaan Moonan kanssa matkalla Viikkiin eläinsairaalaan. Itku tuli, huolesta ja pelosta. En muista milloin neljä ja puoli tuntia on tuntunut niin pitkälle ajalle. Kipulääkkeiden turvin Moona jaksoi matkustaa Helsinkiin ja pääsi keskiyön jälkeen tutkimuksiin. Verikokeissa selvisi valkosolujen tason romahdus, joka kertoi aggressiivisesta tulehduksesta joko suolistossa tai vatsassa. Lisäksi Moona oli todella kuivunut. Emme saaneet minkäänlaisia ennusteita. Käskettiin vain odottaa ja sanottiin, että lähtekää vain Ypäjälle toisen kanssa, koska kysessä ei ole mikään tarttuva virustauti.
Sairaskuljettajat kotiutuivat perjantaina puoli viideltä ja Kasparin kanssa lähdimme kohti Ypäjää puolilta päivin. Pää sekavana ja surullisen toiveikkaana käänsimme auton keulan kohti oripäiviä. Kaikki orilautakunnan tuomioon liittyvä jännitys oli huuhtoutunut pois huolenkyynelissä.
Olo oli luottavainen. Moona oli parhaissa mahdollisissa käsissä. Kauhukuvien maalailu ei auttaisi ketään. Yritimme ajatella positiivisia ajatuksia ja antaa niiden välityksellä voimaa ja energiaa Moonalle taistelussa tulehdusta vastaan.
Ennalta jännitetty lauantaipäivä Kasparin esiintymisineen sujui ilman suuria epäonnistumisia. Minusta tuntui hyvälle ja varmalle ratsastaa. Joku toinen päivä minua olisi saattanut harmittaa orini levottomuus rakennearvostelussa, mutta silloin laitoin kaiken pitkän päivän ja väsymyksen (niin minun kuin hevosen) piikkiin. Kaspar tuli kantakirjatuksi. Päiväämme mahtui monta uutta kokemusta, mutta mikä parhainta pahin epätietoisuus Moonan suhteen helpotti, kun eläinsairaalasta soitettiin ja Moonan tilan kerrottiin olevan vakaa.
Tällä hetkellä Moona on eläinsairaalassa ja on kuulemma oikein pirteä. Elämme hetki kerrallaa ja näyttäisi siltä, että parempaan suuntaan ollaan menossa. 
Tuhat määrin kiitos kaikille tsemppaavista viesteistä, myötäelämisestä ja kauniista ajatuksista. Niistä on varmasti ollut apua <3

keskiviikko 18. maaliskuuta 2015

18315

Jaa että millekö tuntuu? No sille tuntuu, kun on valmistellut piirustusta kuusi vuotta ja nyt olisi aika esitellä tekemäänsä arvosteluraadille.
Olimme jo syksyllä 2008 päättäneet varsottaa Moonan emän Mannan uudestaan. Talven ajan suoritin armotonta miehenmetsästystä. Ihastuin savolaiseen. Ori ei ollut tarjolla jalostukseen, vaikka kantakirjattu olikin. Huippuneuvottelija äiti sai orinomistajan suostuteltua ja niin useamman Pohjois-Savon reissun jälkeen sai alkunsa uusi hevosenlapsi.
Vajaata vuotta myöhemmin sopivasti isosiskonsa nimipäivänä syntyi pieni ruskea ja ujo orivarsa. By the way toivoin urheilullista rohkeaa tammaa. Siinä missä Moona oli ollut pikkuvanha, nopea ja säpäkkä oli Kaspar lapsellinen, tuumaileva ja arka. Vaati hieman totuttelua, mutta uusi elämä on ihmeellistä - siihen sopeutuu ja sen kanssa oppii elämään. Minulle ajatus ruunasta alkoi muodostua oikein mieluiseksi. Olisi kenties aivan mukavaa päästä tämän hevosen kanssa hieman helpommalla ilman tammaoikkuja. Ja olisihan oletettavaa, että Kasparista kasvaisi toivomani Moonaa suurempi ratsuhevonen.
Mutta ei se kasvanut ja aina se oli rimpula. Kaksivuotiaana sanoivat odota se kasvaa vielä, kolmevuotiaana sanoivat odota se kasvaa vielä, neljävuotiaana sanoivat odota se kasvaa vielä. Nyt se on neljä ja puolivuotias ja siskoaan pienempi. Ei se kasva, mutta on silti just hyvä tuommoisena. Sen kanssa on tarvittu varmaan yksi kolmasosa siitä koulutusmäärästä, mitä Moona on tarvinnut. Se on aivan erilainen. Se on opettanut minulle aivan toisenlaista tapaa olla. Sitä tarvitsee kannustaa ja rohkaista. Se on opettanut minulla tyyneyttä ja rauhaa. Se on opettanut, että rakkaus ei ole ainoastaan ensi-ihastuksen hekumaa, vaan enemmän sopeutumista yhteen - tulemista vastaan puolimatkaan.
Samapa tuo mitä sanovat lauantaina. Myö ollaan vasta alkumatkalla. Silti vatsanpohjassa kutkuttelee lauma perhosia. On kuumottavaa kävellä areenalle ja sanoa tässä myö nyt ollaan, mitäs tykkäätte.
21.3.2015 Viivi ja Kaspar @ Ypäjä oripäivät.

tiistai 17. maaliskuuta 2015

17315

Luin maanantaina Iltalehden nettisivuilta uutisen walesiläisestä Rion olympialaisiin tähdänneestä judokasta, jolla oli tammikuussa löydetty aggressiivinen syöpäkasvain aivoista. Lääkärin antama eliniänodote: maksimissaan kolme vuotta. Järkyttävän uutisen kuultuaan Jamie McDonald oli tehnyt listan asioista, jotka hän haluaisi toteuttaa ennen kuolemaansa. Tuolla listalla olivat matka Australiaan, harjoitteleminen judon päämajassa Kodokan dojossa Japanissa, sinivalaan näkeminen sekä Revontulten näkeminen.

Tänä iltana minua väsytti ja kehtuutti. Pitkällisten neuvottelujen jälkeen ylipuhuin itseni ulkoilemaan. Ajattelin edes hieman käveleskellä ulkona. Alkukankeuden jälkeen jalkani eivät malttaneet kävellä, oli pakko hölkätä. Hölkkäilin pitkin Torsansalon harjuja. Silloin näin taivaan tanssivan smaragdinvihreissä diskovaloissa. Huikaisevan kauniit tulet leimusivat henkeäsalpaavissa väreissä.

Kuinka onnekas olenkaan? Tavallisena tiistai-iltana minä saan kokea jotain, mikä on toiselle ihmiselle yksi suurimmista haaveista - liki ihme.
Ihmeitä tapahtuu.

maanantai 16. maaliskuuta 2015

16315

Eilen avasin Moonan kanssa kilpailukauden 2015.
Kuinka aika meneekään nopeasti?
Tämä on kuudes vuosi aluekilpailuja tai niin kuin nykyään kuuluu sanoa 2-tason kilpailuja.
Suomen Ratsastajainliiton kilpailupalvelu löytää näiltä vuosilta 36 starttia.
Edellä mainittujen lisäksi olen kiertänyt Moonan kanssa erilaisia enemmän tai vähemmän virallisia harjoitus- ja seurakilpailuja jo kaksi vuotta aiemmin.
Muutama kilometri on taitettu taivalta - niin Moona radalla kuin matkalla heppa-auton kyydissä.

Ajoittain on hyvä kyseenalaistaa, miksi teen tätä. Eikö tämä ole jo vähän nähty?

Ensinnäkin hevoset eivät ole mopoja - kerran suoritettu onnistunut rata tietyllä tasolla ei tarkoita sitä, että se onnistuu seuraavalla kerralla. Jokainen rata, jokainen tilanne on aina erilainen. Koskaan ei voi mennä vanhalla kaavalla. Aina tulee uusia ennalta-arvaamattomia muuttujia. Kokemus helpottaa, mutta ei tee kaikkivoipaiseksi. Tässäkään lajissa ei tulla ikinä valmiiksi.

Sitten on tuo kultainen hevonen. Joka elämänsä startissa järjestysluvulla 37 etenee ajoittain holtitonta ilopukkilaukkaa silkasta riemusta. Hevonen, joka silminnähden tyytyväisenä seisoo palkintojenjaossa sinivalkoinen ruusuke satulassaan yhdeksättätoista kertaa (vieläkään hän ei suvaitse palkintoa laitettavan suitsiinsa). Emme me ole nähneet kaikkea, mutta aika paljon ja silti hymyilemme toistemme lapselliselle riehakkuudelle kilpailuissa yhä uudestaan ja uudestaan.

torstai 12. maaliskuuta 2015

12315


On ollut vähän kaikenlaista. Ei pelkkää kivaa ja hyvää, vaan myös tylsää ja surkeaa. Niin sen kuuluukin olla, ei tähtiä ilman pimeyttä. Viihtymättömyys ei johdu asioista, joita olen kohdannut, vaan suunnasta johon olen kohdistanut katseeni. On tullut tuijotettua sinne pimeälle puolelle.

Joskus murheilulasit saa silmiltä pois kuin taikaiskusta. Tarvitaan yksi ihminen. Taikasauvan heilautus ei ole tarpeen. Taikasanat riittävät. Eilen illalla tuntematon ihminen odottamatta muussa ympäristössä kuin työpaikalla tuli sanomaan minulle: Kuinka mukavaa, että kaunis kirjastovirkailijammekin on täällä.

Ei muuta. Pieni kohteliaisuus sai auringon paistamaan sisälläni niin, että se säteilee vielä tänäänkin tuon upean kevätauringon rinnalla.

Ei täällä tarvita ihmeitä. Kaikki on hyvin. Me emme vain aina tajua sitä.

maanantai 9. maaliskuuta 2015

9315

Saanko sanoa: olen onnellinen? 
Tarvitseeko minun pelätä, jos emme olekaan tässä huomenna?
Jos hymy leviää kasvoille ja ajattelen: tää riittää, katoaako taika?
Entä jos en välitä pelosta menettää?
Jos vain eläisi tässä ja nyt, hengittäisi syvään ja antaisi olla.
Mitä, jos en odottaisikaan mitään?
Jos tämä onkin elämäni tärkein hetki ja en tajuaisi sitä odottaessani jotain muuta?
Olisi uskallettava unelmoida, mutta samalla olla täällä juuri nyt, ettei hetki mene ohi elämättä.
Tämän pikku heppasen kanssa minusta tuntui tänään siltä - niin onnelliselta.
Ihanaa kevät päivää just siulle!

keskiviikko 4. maaliskuuta 2015

4315

Kupla nimeltä miun ja hevosen maailma - siellä me olimme.
 
Fyysinen sijainti: planeetta Maa, Eurooppa, Skandinavia, Suomi, Etelä-Karjala, Rautjärvi, Pallaitniemi
Olosuhteet: jäinen tihkusade +1,5 C
 
Henkinen sijainti: ei tässä maailmassa
Olosuhteet: pelkkää aurinkoa
 
Hevoset ovat äärimmäisen rehellisiä. Joko niillä on kanavat auki ja ne on kuulolla tai sitten ne kanavat on kiinni ja sillon niille on ihan turha jutella, huutaa tai raivota. Tällä hetkellä olen sitä mieltä, että tämä on joko tai asia. Ei välimuotoja.
 
Se, mikä minusta hevostelussa on suuremmoista, on tuo hetki, jolloin joko muuttuu taiksi. Sanaton kohtaus, jossa kanavat aukeavat. Jos puhuisin lontoota when the magic happens.
 
Yritä tässä nyt selittää hetkeä, joka ulospäin ei ole oikeastaan mitään, mutta kahden elävän välillä kaikki. Hetki, jolloin parkuva lapsi saa tissin suuhunsa, suomalainen turisti saa tilattua kupillisensa kahvia ranskalaisessa kahvilassa tai abiturientti ratkaisee jokeritehtävän pitkän matikan kirjoituksissa. Hetki, jolloin huudetaan heurekaa.
 
Minä elän tuosta hetkestä. Kun aseet ja suojapanssarit putoavat väliltä, meidän ympärillemme syntyy suojeleva kupla. Oma maailma. Kieli ilman sanoja. Teot vailla pelkoa. Side, jota ei voi käsin sitoa.
 
Näitä ei voi oikein sanallistaa. Kaikki näyttää liian laimealta. Nämä pitää tuntea.