keskiviikko 11. helmikuuta 2015

11215

Jos aina pitää kiirettä,
ei koskaan ehdi tehdä mitään.
-Pikku Myy
Kiitos vaan lapsuuden (myös aikuisuuden) sankarini Pikku Myy. Kiitos muistutuksesta. Minä olen pitänyt kiirettä. Olen kyllä tehnytkin, mutta vääriä asioita. Joskus totaalinen mähäplätsky on ainut tapa tajuta - näin ei voi jatkua. Epäonnistuminen nappaa suoritusorientoituneen neitokaiseen napakkaan pakkopaitaotteeseen ja sanoo: "Ei mennä ennen kuin näet mitä hölmöyksiä olet tehnyt ja olet tekemässä, jos jatkat tätä menoa."
Pikkuinen herrahevoseni Kaspar on ilmoitettu oripäiville. Tarkoittaa sitä, että raati syynää ratsuni turpakarvoista häntäjouhiin ja antaa lausunnon, onko hän kantakirjaan kelpaava yksilö. Kantakirjaaminen ei ollut minulle mikään juttu. Kasparistahan piti tulla ruuna eli sitä ei koskaan pitänyt tarjota kantakirjaan. Sitten tuli kuitenkin pari muuttujaa ja muutama "vain vitsiksi tarkoitettu heitto" ja kappas olin sotkenut itseni ja hevoseni sellaiseen soppaan, että heikkohermoisia hirvittää. Ei-isosta-jutusta alkoi kasvaa isOMPI JUTTU. Halusin olla enemmän ja taitavampi. Halusin, että Kaspar olisi enemmän ja taitavampi. Hankkiuduin uusille valmentajille ja uusiin tilanteisiin. Halusin imeä sienen lailla tietoa ja taitoja kokeneemmilta. Kokeilin kaikkea mitä minulle neuvottiin. Sokeasti luotin, että joku muu tietää paremmin mitä minun on tehtävä, miltä minusta pitäisi tuntua ja millaisena Kaspar tulisi esittää.
Jälkikäteen näen tyhmyyteni ja puusilmäisyyteni. Kunnianhimossani sokaistuin toimimaan täysin vasten omia periaatteitani. Unohdin olla rehellinen itselleni. Tein asioita, joita halveksin. Miksi? Siksi, että minulle sanottiin TEE TEE. Syyllinen ei ole se, joka sanoo, vaan se joka kyseenalaistamatta tekee ja kaikkein tyhmin on se, joka tekee uudestaan, vaikka huomaa ettei tämä juttu sovi minulle. Sain hyviltä valmentajilta hyviä neuvoja, joita en kenties osannut toteuttaa oikein tai ne eivät vain sopineet meille.
Tämän päivän treenit päättyivät itkuun ja epätoivoon. Pieni hevoseni hämmentyneenä kaikesta sekomelskasta, jota häneltä pyydän, etenee vain epätoivosta pomppuloikkaa. Ja minä en osaa auttaa. Itsekin yhtä epätoivoinen ja näyryytetty, kykenemätön tekemään mitää, itsetunto ja -luottamus maahan hakattuna. Kuinka olenkaan onnistunut sekoittamaan meidän molempien päät vain parissa kuukaudessa?
Yhdestä olen varma. Itseään ei saa kadottaa. Vaikka haluaa jotain todella kovasti ja on valmis tekemään kaikkensa, ei saa unohtaa kuka on. Minä haluan, että ratsastus on mukavaa ja kevyttä minulle sekä hevoselle. On yhdentekevää saanko sen näyttämään enemmälle ja paremmalle yhtenä päivänä, jos lopputulemana on jännittyneisyys ja jäykkyys. Yksi päivä parrasvaloissa on yksi vesipisara siinä hetkien meressä, jota elämme yhdessä. En halua, että yksi pisara myrkyttää koko meren.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos, jättämäsi jälki ilahduttaa meitä kovasti!