tiistai 24. helmikuuta 2015

24215

Aamulla.
Väsytti aika paljon.
En herännyt kellonsointiin, vaan vaativaisen äitirusselin vinguntaan varttitunti aikaisemmin kuin kelloni olisi soinut.
Tunsin oloni nuhjaiseksi koko aamun. Aamutallilla meni aikaa puolituntia eilistä enemmän.
Puuroni levisi ympäri mikroa.
Ratsastuskenttä muistutti luistinrataa. Yritä siinä sitten hevosta treenata.
Pikku-Halla pissasi neuletakilleni, joka päällä olin lähdössä töihin.
 
Tänään olisi saattanut olla paska aamu ja elämäni olisi saattanut olla ... vaikeaa.
 
Sain viestin. Tuttavani, mukava ja tavallinen aikuinen nainen oli edellisenä yönä menehtynyt sairastettuaan aggressiivista syöpää sisäelimissään.
 
Minä saan elää ja se on täydellinen syy olla onnellinen. Mikä ihana aamu puuhastellen rakkaiden ystävieni kanssa. Kuinka sopiva aamu pukea punaiset farkut jalkaan ja kietoa äitin tekemä huivi kaulaan. Miten kivalta näytänkään.
Mikä upea elämä.
 

keskiviikko 18. helmikuuta 2015

18215



Tulkaa tytöt takaisin ja olkaa niin kuin ennenkin,
pankaa meikit menemään tai kuolen ikävään,


tulkaa tytöt takaisin ja olkaa niin kuin ennenkin
olkaa niin kuin ootte vaan me kaikki teitä kaivataan


Se mikä kasvoistanne tänään kuvastuu
on rahamiesten toive joka toteutuu


kun mainosvalot loistaa
ne kriittisyyttä poistaa ja ihmisyyttä soistaa
ja todelliset arvot hukuttaa

Nää missit, mannekiinit roskalehdistön


kun täyttää aivokoppaan jääneen tyhjiön
näin määrää ajan hengen eikä niin kuin ennen
tuu tyttösestä nainen, viehättävä, tasapainoinen
Tapani Kansa: Tulkaa tytöt takaisin

No niin, varoituksen sananen alkuun; luvassa hieman paatoksellista tilitystä. Minä olen ollut poikatyttö. Vaikka biologisesti olen isosisko, on minua luultu liki täysi-ikäiseksi asti Aten kaksoisveljeksi. Lempivärini oli aina joko sininen tai vihreä. Tykkäsin kakarana kiipeillä puissa, potkia jalkapalloa ja pelata pleikkarilla Crash Bandycootia. Aikuisena olen oppinut rakastamaan tyttömäistä blingblingiä. Varmasti jokaisen nuoren aikuisen elämään mahtuu ajanjakso, jolloin etsitään omaa itseä. Tähän liittyy kiinteästi ulkoisen habituksen muovailu. Minun elämääni on kuulunut niin minihameita, pinkkiä kuin teatterimaskia muistuttavaa meikkiä.
Kuitenkin, viime aikoina minusta on tullut kamalan kriittinen näissä ehostusasioissa. En tuomitse irtoripsiä ja hiuslisäkkeitä. Ammattimaisesti laitettuina ne saavat kantajansa näyttämään tyrmäävältä. Mutta tarvitseeko jokaisen Liisan, Hannan tai Viivin näyttää Miss Universumilta, Jennifer Lopezilta tai Olivia Palermolta? Kun olin teini-ikäinen, olin kyllä nähnyt millaiset ripsenpidennykset ovat, mutta en tuntenut ketään, jolla sellaiset olisivat. Tänään pystyn luettelemaan listan tuttaviani, joilla on pidennykset ja näitä naisia (tyttöjä) on niin yläkouluikäisissä kuin kuusikymppisissäkin. Entisestä erikoisuudesta on tullut liki normi. Hitusen liioitellen uskallan todeta: nykyään tavallisen kaunis vaatii pidennykset ripsiin sekä hiuksiin plus tietenkin huolellisen meikkauksen. Eilisen pyntätty on tämän päivän tavallinen ja eilisen tavallisesta on tullut huolittelematon.
 
Älä ymmärrä minua väärin. En ole ulkonäkökeskustelun absolutisti. Ehostaminen ei ole saatanasta. En vaadi meikkejä (enkä kepua) pois maitokaupasta. Tykkään laittautua, joskus. Mutta omalta osaltani en halua olla nostamassa tavallisuuden kriteeristöä suunnattoman korkealle. Minun ei tarvitse näyttää yhtään enempää kauneusihanteidenmukaisemmalle mitä olen.
Näihin aatoksiin minut siivitti (niin kuin varmaan alun lyriikoista nokkelimmat osasivat arvata) Tapani Kansa, joka jo vuonna 1978 tiesi mistä lauloi.
Ihanaa helmikuista päivää sinulle!

tiistai 17. helmikuuta 2015

17215

Hevoseni Moona on maasta säkään mitattuna 148cm korkea. Ei hevosihmisten kielelle käännettynä: lyhyenläntä hevoseksi. Pienuutensa lisäksi neiti-hevoseni ei ole mikään urheilullisuuden ruumiillistuma. Säännöllisestä treenaamisesta huolimatta Moona ei kasvata itselleen voimaa huokuvia lihaksia. Plus vanhemmiten ennen rimppana tammani on ruvennut keräämään itselleen keskivartalo pömppistä (johtunee jo aiemmin mainituista palautuspullista, kuolainleivistä, selkäännousunameista, palkintokanelikorpuista ja lepyttelylakuista). Edellä kuvattu ulkoinen habitus ei estä Moonaa käyttäytymästä superdiivan tavoin. Neljävuotiaana rimpulareppanana Moona uhosi kisapaikoilla aikuisille oreille, jotka olivat kolme kertaa tammani kokoisia. Nykyäänkin tavallisen ruskea paksukaiseni saapuu kisapaikoille aina hirveän härdellin saattelemana saadakseen kaikkien huomion. Moonan kohdalla sisäinen tunne ja ulkoinen olemus eivät kohtaa.
Havahduin samanlaiseen ilmiöön itseni kohdalla. Olen ollut liikunnallinen lapsi. Lisäksi olen omaksunut lapsuudenkodistani perusterveet elämäntavat. Olen urheillut kilpaa. Syömishäiriön jälkeen olen treenannut säännöllisen epäsäännöllisesti välillä enemmän välillä vähemmän tavoitteellisesti. Viimeisen vuoden aikana minulla ei ole ollut kilpailullisia tavoitteita urheilurintamalla. Syksy ja lopullisesti opiskelijaelämästä työelämään siirtyminen ovat muovanneet elämääni rankalla kädellä. Ensin ei ole aikaa. Sitten ei jaksa. Eikä ole edes pakko, kun ei ole tavoitteita, joihin tarvitsisi kurotella. Periaatteessa kaikki on ihan jees, mutta käytännössä ei kuitenkaan. Havahdun miettimään: tällainen liikkumattomuus ei sovi minulle, ei sitten ollenkaan. Miellän itseni aivan toisenlaiseksi kuin tällä hetkellä olen. En minä ole hintelä, köpäkkä ja nuutunut. Sisimmältäni olen elinvoimainen, innokas, terveellisesti elävä, itsestään huolehtiva, tasapainoinen ja innostava. Tajusin juuri, vaikka Moonaa todellisuuden ja mielikuvien ristiriita ei tunnu haittaavan, on se minun kohdallani iso ongelma.  
Tarvitsen muutamia peliliikkeitä saadakseni ajatukset ja todellisuuden mätsäämään paremmin keskenään.
 

lauantai 14. helmikuuta 2015

201815

Tiedän äitiydestä yhtä paljon kuin kumiankka lumilautailusta. Saan neliraajahalvauksen, jos minun pitäisi pidellä ihmislasta sylissäni. Minulla ei ole minkäänlaista biologista kelloa, joka omantunnon äänenä soittaisi lisääntymishalujeni herättämiseksi. Luokkakavereillani on lapsia - useampia ja se kuulostaa minusta hämmentävälle. Hämmentävälle siksi, että en osaa kuvitella itseäni heidän paikalleen, vaikka iän puolesta se olisi mahdollista. He ovat vanhempia ja minä olen tälläinen vastuuton huithapeli. 
Siksi onkin metkaa, kuinka kolme valkoruskeaa nahkarukkasta saa minut nukkumaan levotonta koiranunta. Heräämään jokaisesta tuhahduksesta. Varmistamaan, että kaikki on kunnossa. Istumaan tunti tolkulla laatikon äärellä aistimassa lapsentuoksua. Olemaan vastuusta kauhuissaan: kuinka antaa parhaat mahdolliset eväät elämään. 
Viikko sitten perheeni lisääntyi väliaikaisesti kolmella, pitkäaikaisesti yhdellä. 
Tervetuloa yhteiselle rönttäpolulle Halla!  

keskiviikko 11. helmikuuta 2015

11215

Jos aina pitää kiirettä,
ei koskaan ehdi tehdä mitään.
-Pikku Myy
Kiitos vaan lapsuuden (myös aikuisuuden) sankarini Pikku Myy. Kiitos muistutuksesta. Minä olen pitänyt kiirettä. Olen kyllä tehnytkin, mutta vääriä asioita. Joskus totaalinen mähäplätsky on ainut tapa tajuta - näin ei voi jatkua. Epäonnistuminen nappaa suoritusorientoituneen neitokaiseen napakkaan pakkopaitaotteeseen ja sanoo: "Ei mennä ennen kuin näet mitä hölmöyksiä olet tehnyt ja olet tekemässä, jos jatkat tätä menoa."
Pikkuinen herrahevoseni Kaspar on ilmoitettu oripäiville. Tarkoittaa sitä, että raati syynää ratsuni turpakarvoista häntäjouhiin ja antaa lausunnon, onko hän kantakirjaan kelpaava yksilö. Kantakirjaaminen ei ollut minulle mikään juttu. Kasparistahan piti tulla ruuna eli sitä ei koskaan pitänyt tarjota kantakirjaan. Sitten tuli kuitenkin pari muuttujaa ja muutama "vain vitsiksi tarkoitettu heitto" ja kappas olin sotkenut itseni ja hevoseni sellaiseen soppaan, että heikkohermoisia hirvittää. Ei-isosta-jutusta alkoi kasvaa isOMPI JUTTU. Halusin olla enemmän ja taitavampi. Halusin, että Kaspar olisi enemmän ja taitavampi. Hankkiuduin uusille valmentajille ja uusiin tilanteisiin. Halusin imeä sienen lailla tietoa ja taitoja kokeneemmilta. Kokeilin kaikkea mitä minulle neuvottiin. Sokeasti luotin, että joku muu tietää paremmin mitä minun on tehtävä, miltä minusta pitäisi tuntua ja millaisena Kaspar tulisi esittää.
Jälkikäteen näen tyhmyyteni ja puusilmäisyyteni. Kunnianhimossani sokaistuin toimimaan täysin vasten omia periaatteitani. Unohdin olla rehellinen itselleni. Tein asioita, joita halveksin. Miksi? Siksi, että minulle sanottiin TEE TEE. Syyllinen ei ole se, joka sanoo, vaan se joka kyseenalaistamatta tekee ja kaikkein tyhmin on se, joka tekee uudestaan, vaikka huomaa ettei tämä juttu sovi minulle. Sain hyviltä valmentajilta hyviä neuvoja, joita en kenties osannut toteuttaa oikein tai ne eivät vain sopineet meille.
Tämän päivän treenit päättyivät itkuun ja epätoivoon. Pieni hevoseni hämmentyneenä kaikesta sekomelskasta, jota häneltä pyydän, etenee vain epätoivosta pomppuloikkaa. Ja minä en osaa auttaa. Itsekin yhtä epätoivoinen ja näyryytetty, kykenemätön tekemään mitää, itsetunto ja -luottamus maahan hakattuna. Kuinka olenkaan onnistunut sekoittamaan meidän molempien päät vain parissa kuukaudessa?
Yhdestä olen varma. Itseään ei saa kadottaa. Vaikka haluaa jotain todella kovasti ja on valmis tekemään kaikkensa, ei saa unohtaa kuka on. Minä haluan, että ratsastus on mukavaa ja kevyttä minulle sekä hevoselle. On yhdentekevää saanko sen näyttämään enemmälle ja paremmalle yhtenä päivänä, jos lopputulemana on jännittyneisyys ja jäykkyys. Yksi päivä parrasvaloissa on yksi vesipisara siinä hetkien meressä, jota elämme yhdessä. En halua, että yksi pisara myrkyttää koko meren.


keskiviikko 4. helmikuuta 2015

4215

On taas tarve tulla kertomaan löydöstä. Kiitos, että Rautjärven kunnan pääkirjastossa lainataan paljon sotakirjallisuutta. Kiitos, että palautettujen hyllystä osui silmiini Mannerheim-ristin ritarin elämäkerta.

Hyvät herrat,
ellette ole tarkkoja pienissä asioissa,
ette voi olla tarkkoja suurissakaan.
Jääkärikenraalimajuri, Mannerheim-ristin ritari nro 1. Ruben Lagus

On riemastuttavaa tajuta olevansa samaa mieltä, jonkun viisaan ihmisen kanssa. Minä olen niuho ja raivostuttavuuksiin asti (kanssa ihmisten mielestä) pikkutarkka. Puhdistan Moonan suitset aina heti ratsastuksen jälkeen. Annan sille joka kerta selkäännoustessani namin. Venyttelen kymmenen minuutin ajan vuoden jokaisena päivänä. Olen kirjoittanut harjoituspäiväkirjaan jokaikisen harjoituksen, jonka olen tehnyt sen jälkeen kun täytin 12-vuotta (sekä kaikki harjoitukset, jotka Moona on tehnyt 11-vuotisen hevosenelämänsä aikana). Edellä mainittu pieni sitaatti vahvistaa uskoa omaan tapaani toimia - loputtomaan luottoon, että pienistä murusista voi rakentaa suuria hiekkalinnoja.