keskiviikko 28. tammikuuta 2015

28115

Olen se lapsi, joka piti hakea keskellä yötä yövierailulta koti-ikävän iskiessä. Olen se lapsi, jonka vanhemmille opettajan piti soittaa: ”Teidän tyttö on luntannut kokeessa.” Olen se lapsi, joka teki vanhempansa käsittämättömällä sairaudellaan huolesta sairaaksi ja auttamisen tavoittamattomuudella epätoivoiseksi.
Minun äitini ja isäni ovat kuljettaneet minua ympäri Suomea. Eivätkä vain minua, vaan myös nelimetrisiä lasikuituputkia tai vaihtoehtoisesti  puolitoistametristä nelijalkaista eläintä. Äiti ja iskä ovat jaksaneet lohduttaa minua kilpailun jälkeen, kun olemme ajaneet 300:n kilometrin päähän kilpailuihin, joista tuloksena on pelkkiä hylkäyksiä. Ei sanaakaan ajan tai rahan haaskauksesta. Vain sanoja: ”Ensikerralla sitten.”

Minua on aina ymmärretty ja tuettu kotona. Silti eniten arvostan rajoja, jotka minulle on asetettu. Kaikkea haluamaansa ei voi saada vain haluamalla. Halun lisäksi tarvitaan töitä. Vanhemmilta vaatii suurta mielenlujuutta ja ymmärrystä sanoa: ”ei.” On vaativaa sanoa lapsen korvissa tässä hetkessä kielteinen asia, jonka hänen tietää EHKÄ ymmärtävän tulevaisuudessa. Minä ymmärrän nykyään, miksi en saanut helpompaa poni Kassun tilalle.  Minä ymmärrän, miksi karkkia sai vain keskiviikkoisin jumpan jälkeen. Minä ymmärrän, miksi on hienompaa ansaita itse kuin saada taivaanlahjana. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos, jättämäsi jälki ilahduttaa meitä kovasti!