keskiviikko 28. tammikuuta 2015

28115

Olen se lapsi, joka piti hakea keskellä yötä yövierailulta koti-ikävän iskiessä. Olen se lapsi, jonka vanhemmille opettajan piti soittaa: ”Teidän tyttö on luntannut kokeessa.” Olen se lapsi, joka teki vanhempansa käsittämättömällä sairaudellaan huolesta sairaaksi ja auttamisen tavoittamattomuudella epätoivoiseksi.
Minun äitini ja isäni ovat kuljettaneet minua ympäri Suomea. Eivätkä vain minua, vaan myös nelimetrisiä lasikuituputkia tai vaihtoehtoisesti  puolitoistametristä nelijalkaista eläintä. Äiti ja iskä ovat jaksaneet lohduttaa minua kilpailun jälkeen, kun olemme ajaneet 300:n kilometrin päähän kilpailuihin, joista tuloksena on pelkkiä hylkäyksiä. Ei sanaakaan ajan tai rahan haaskauksesta. Vain sanoja: ”Ensikerralla sitten.”

Minua on aina ymmärretty ja tuettu kotona. Silti eniten arvostan rajoja, jotka minulle on asetettu. Kaikkea haluamaansa ei voi saada vain haluamalla. Halun lisäksi tarvitaan töitä. Vanhemmilta vaatii suurta mielenlujuutta ja ymmärrystä sanoa: ”ei.” On vaativaa sanoa lapsen korvissa tässä hetkessä kielteinen asia, jonka hänen tietää EHKÄ ymmärtävän tulevaisuudessa. Minä ymmärrän nykyään, miksi en saanut helpompaa poni Kassun tilalle.  Minä ymmärrän, miksi karkkia sai vain keskiviikkoisin jumpan jälkeen. Minä ymmärrän, miksi on hienompaa ansaita itse kuin saada taivaanlahjana. 

maanantai 26. tammikuuta 2015

26115

Kävin baarissa.
Rasti seinään. Päivitys feisbuukkiin. Ilmoitus paikallislehteen. Tätä ei nimittäin tapahdu usein.
 
Tein havaintoja - toki muista ihmisistä, mutta ensisijaisesti itsestäni. Minulle tuli hirmuisen epävarma ja ruma olo. Minulla oli päälläni kivat vaatteet ja olin askarrellut itselleni meikin, joka ei näyttänyt (ainakaan omasta mielestäni) lasten kasvomaalaukselta. Lähtötilanteellisesti minun olisi pitänyt tuntea itseni ihan sopivaksi, sieväksi ja hyväksi.
Toisin kävi. Tunteitaan ei voi valita. Minusta tuntui teennäiseltä, jopa valheelliselta. Minulle tuli mieleen mainos vuosien takaa, jossa meikkaamista seuraava tytär kysyy äidiltään: "Miksi pitää yrittää näyttää kauniimmalle kuin oikeasti on?"
Sille minustakin tuntui. Yritin olla kaunis. Halusin kovasti olla kauneuden ideaalin kaltainen. Tiukkaa tummaa farkkua. Saapikkaat jalassa. Mustaa kynää silmissä. Hiukset avoinna.
Miksi pitää olla kaunis? Onko se velvollisuus, johon pitää pyrkiä?
Minusta vähän tuntuu sille, että en halua olla kaunis, jos se tarkoittaa yhteiskunnan odotusten mukaista kauneusihannetta.
Minä haluan olla kaunis tunteen tasolla. Haluan, että minusta tuntuu kauniille. Tunne liittyy usein  ulkoisiin seikkoihin, mutta ulkoinen on lähtöisin sisäisestä. Innostuksen hehku silmissä. Teeskentelemätön hymy. Rentoutunut ja levollinen kroppa.

Kenenkään ei tarvitse olla kaunis, mutta kaikkien tulisi saada tuntea olevansa kaunis.

tiistai 20. tammikuuta 2015

20115

Lakkaamatta
etsi sitä Suurta
Kieltäydy luovuttamasta!
Ole kuin aurinko
murtuvan
veden pinnalla: kimalla!
Etsi sitä suurta
Kolua etäiset paikat
ja pimeimmät sopet
pelosta piittaamatta
On suurta etsiä Suurta,
olla ohut valonsäde
kohtaamassa suurta vettä
-Tommy Tabermann-

Ajoittain minä epäilen. Epäilen itseäni. Epäilen valintojani. Olenko hullu, kun en tee kaikkia juttuja niin kuin yleisesti odotetaan. Hymyilen, vaikka vastassa on happamia naamoja tai toisaalta sanon eikä, vaikka minulta halutaan kuulla kyllä. Mietin miksi ihmeessä työpäivän jälkeen kasilta illalla ratsastan otsalampun valossa muhkuraisella pellolla. Miksi suunnittelen aamulla ennen kellonsoittoa mielekkäitä lihaskuntoharjoitteita tai lähden sunnuntai-iltana hevosten hyppytreenien jälkeen salille treenaamaan muscle uppia.
Sattuipa työpaikalla käteeni Tommy Tabermannin teos ja sieltä muutama mainio rivi. Luulen, että vastaus miksi kysymyksiini on ainakin hieman lähempänä selviämistä.





maanantai 19. tammikuuta 2015

19115

Olen innokas onnellisten hetkien kalastelija ja suhteellisen taitava saalistamaan kiitollisuusfiiliksiä. Tiedän, että positiivisuus on pitkälti oma valinta.
Arvostan työskentelyä ja vaivannäköä, mutta eniten rakastan hetkiä, jolloin oivallus elämä on ihanaa tulee kuin vahingossa. Maanittelematta. Yllättäen. Odottamatta.
Tulee vain tunne just näin, just tässä, kaikki on aika täydellistä.

Tänä aamuna minulla oli tuo tunne. Eilinen valmennus oli vielä kirkkaana mielessä. Moona nautti täysin siemauksin maneesin pitävästä alustasta. Olin jo silloin niin onnellinen, koska Moona oli silminnähden tyytyväinen hevonen. Tänään hyvänmielenhyrinä jatkui, kun iltavuorolaisena minulla oli mahdollisuus lähteä Moonan kanssa palauttavalle kävelylenkille aurinkoiseen tammikuun aamuun. Olin eilen saanut kuulla järkyttävän suru-uutisen rakkaan kasvattikoirani odottamattomasta poismenosta ja niiden itkujen herkistämänä ajatukset askartelivat elämän rajallisuuden ja ainutkertaisuuden aiheissa.
Tyytyväisen Moonan löntystellessä tunsin olevani maailman rikkain, onnekkain ja onnellisin ihminen saadessani elää juuri tätä hetkeä Moonan kanssa.

perjantai 16. tammikuuta 2015

16115

Miksi toinen päivä on helpompi kuin toinen?
Miksi joskus hymyily on vaivatonta - tulee itsestään?
Miksi taas toisinaan suupielet painivat väkisin alaviistoon?
Kuka päättää milloin on hyvä hetki?
Kenen hallussa ovat kortit, jotka määräävät koettemukset poluillemme?

Näitä mietti Viivi eilen, kun mistään ei meinannut tulla mitään.
Aikataulut muuttuivat.
Kaikkialla myöhässä.
Ylitöitä.
Pimeetä.
Nälkää ja ähkyä.
Väsymystä.

Siellä pimeässä ja liukkaassa Moonan kanssa töytäillessäni ajattelin, että: Kyllä olisi mukavaa, jos joskus ehtisi ratsastamaan 1. valoisassa 2. ennen kello 19 3. hyvällä alustalla 4. henkisesti akut ladattuna.

Sitten tuli vähän lisää juttuja mieleen. Mie oon kovin onnellinen, kun miulla ylipäätään on mahdollisuus heppailla ja tää miun hevonen on oikein mainio peli, vaikka tänään onkin hyperaktiivinen ja täysin keskittymiskyvytön. Nää jutut on valintoja. Valintoja, miten haluamme ajatella. Millaisena otamme maailman vastaan. Koskaan ei tule "täydellistä" hetkeä. Aina voi löytyä tekosyy, joka vaikuttaa tavoitteita tärkeämmälle. Miulla on visio: haluan tavoitella balanssia itseni ja näiden hevosten kanssa. Tavoite tekee minusta peräänantamattoman.




torstai 8. tammikuuta 2015

8115

Minä tulen hakkaamaan hänet mennen tullen.
Harjoittelen paremmin kuin hän.
Olen tarkempi.
Olen tunnollisempi.
Olen sädehtivämpi.
Olen rehellisempi.
Tiedän hänen heikkoutensa.
Tiedän hänen vahvuutensa.
Aina ennen olen jäänyt hänen varjoonsa.
Päätin, että ajat muuttuvat.
Päävastustajani siirtyy sijalle kaksi.
Minulla on huikea etulyöntiasema, sillä tunnen vastustajani hyvin.
Ajattelin kyykyttää eilisen minäni.
Olen elänyt hieman hankalia aikoja - itseni kanssa. Tuli mieleen, että tänään on hyvä päivä ottaa uusi suunta.
 

sunnuntai 4. tammikuuta 2015

4115

Kirjastossa työskentelemiseen liittyy eräs mainio ilmiö. Törmään jatkuvasti mitä ihmeellisimpiin, jopa outoihin, asioihin. Aiheita, joista en ole koskaan kuullut. Asioita, joihin törmääminen johtuu ainoastaan sattumasta. Olen esimerkiksi ahminut vaiettuja tarinoita suomalaisten sotilaiden elämästä ja sitä kautta päässyt perehtymään 1900-luvun alun suomalaisiin hevosten valmennusmenetelmiin. 

Viime viikolla käsiini osui teos, joka esitteli omituisia sanoja. Sanat olivat omituisia siinä mielessä, että ne ovat erittäin hankalasti käännettävissä kielestä toiseen. Toisin sanoen niille ei löydy vastineita toisista kielistä. Ne ovat omien kieliensä erityistapauksia. Suomen sana sauna on esimerkiksi sellainen, ettei sille löydy vastinetta kovinkaan helposti muista kielistä. Tottakai sanaa voi kuvailla toisella kielellä, mutta vastineena toimivaa sanaa on vaikea liki mahdotonta löytää.

Kirjassa oli monia kiehtovia sanoa, mutta eräs sana sai sydämeni pamppailemaan samalla tavalla kuin silloin kun kuulen radiosta Jenni Vartiaisen Minä sinua vaan tai lukiessani erityisen puhuttelevaa kirjaa. 

AWARE

on japania ja Tieteen termipankin mukaan se tarkoittaa jotain tällaista:

Määritelmä japanilaisen estetiikan ideaali, joka viittaa ohimenevyyden tiedostamisesta seuraavaan kauneuden kasvaneeseen arvostukseen ja haikeaan empatiaan kuolevaisia kohtaan
Selite Aware (myös mono no aware) sisältää ikävän, säälin, haikeuden ja herkistymisen tunteen. Awareliittyy esimerkiksi siihen, miksi kukista nopeimmin lakastuvat kirsikankukat ovat Japanissa kaikkein arvostetuimpia.

Istuin eilen illalla omalla russelisohvallani. Olin kääriytynyt vilttiin ja istuin tyynykasassa Hildan ynistessä kyljessäni. Ihastelin koneelta kuvia kauniista nähtävyyksistä. Taustalla pauhasi hulvaton piirretty Madagascar 3. Ajattelin, että ei hitsi miten hyvä minulla oli olla juuri siinä. Juuri sillä hetkellä. Ja vaikka tiesin, että pian olisi aika mennä nukkumaan ja hetken lumous särkyisi se ei huolettanut minua, sillä elämä se oli tässä ja nyt. Minun kielessäni ei ollut sanaa sen hetken tunteelleni, mutta luulen, että japanin aware olisi kovin kovin lähellä.