keskiviikko 2. joulukuuta 2015

21215

Pahoinvointia ja masennusta - aikamme influenssa tai rutto. Oireista kärsivälle sanotaan elämä voi katketa milloin tahansa, siitä on nautittava nyt, epäolennaisuuksiin ei kannata jäädä hukkaamaan kallisarvoista aikaansa.
Sanat on helppo kuulla. Joo joo, tiedetään on yksinkertainen vastaus. Mutta kuuntelemmeko? Tajuammeko?

Harvoin.

Kunnes tulee todellinen paikka, kuuntelemme.

Pyrin kulkemaan kadun aurinkoista puolta. Haluan olla positiivinen. Silti olen viime aikoina rypenyt itsesäälissä ja epäuskon suossa. Minulle on sanottu sinulla on hieno elämä nauti siitä, se on katoavaista. Kuuntelinko? Joo joo tiedetään. Kuulin, mutten kuunnellut. Konttaan vielä hetken täällä masennusmontussa.

Sitten tulee tavallinen synkkä marraskuun aamu - tätä samaa paskaa jne. Mummo-heppa Nanni on todella sairas. Ähky. ELÄMÄ VOI KATKETA MILLOIN TAHANSA, SIITÄ ON NAUTITTAVA NYT, EPÄOLENNAISUUKSIIN EI KANNATA JÄÄDÄ HUKKAAMAAN KALLISARVOISTA AIKAANSA  lyödään päin näköäni kuin saavillinen jääkylmää vettä. Tosipaikka pakottaa meidät kuuntelemaan, mitä elämällä on meille sanottavana - se vaatii elämään.
Olen tänään kävellyt tuntitolkulla kuolemanrajoilla hoippuvan hevosen kanssa. Olen ehtinyt valmistella itseäni rakkaastani luopumiseen. Olen ajatellut ja miettinyt, miten hienoja asioita elämässäni on. Liki 12 tuntia olen taistellut ystäväni kanssa hänen hengestään ja nyt uskallan olla varovaisen toiveikas. Näyttää hyvälle, että mummo-heppani toipuu. Siksi ehdin ajatella, miksi emme näe elämän ihmettä ennen kuin koemme itse.

Minulla oli ennen tapana sanoa puolihuolimattomasti näytän ihan syöpäpotilaalta kun riutunut ulkonäköni inhotti minua erityisen runsaasti. Sen jälkeen, kun ukkini kuoli kahden vuoden taistelun jälkeen keuhkosyöpään, en ole kertaakaan päästänyt huuliltani moista valhetta. Minun "heikko happeni" ei ole mitään verrattuna syöpäpotilaan lasittuneeseen ja riudutettuun katseeseen, jota kiusaa alituiseen koeteltu uskon riittävyys tulevaisuuteen. En tiennyt kuinka väärässä olin ennen kuin jouduin kohtaamaan .

Jokainen päivä on lahja. Näemme jokaisesta kahtaamastamme ihmisestä ainoastaan jäävuorenhuipun. Emme voi tietää koko tarinaa. Mitä jos joskus kuuntelisimme kuulemisen sijasta ilman järkyttävää herätystä? Onko kaikki pakko opetella kantapäänkautta?

torstai 19. marraskuuta 2015

201115

193 000 suomalaista sairastaa muistisairautta. Lukioaikaisen opettajani epäilyistä huolimatta läpäisin pitkän matematiikan yo-kokeen ja osaan laskea yksinkertaisen prosenttilaskun 193 000 ihmistä on pyöristettynä 3,5 prosenttia maamme kansalaisista. Uskallankin veikata, että suurella osalla meistä on tiedossa joku, joka sairastaa jotain muistisairautta. 
Minullakin on. Minun käsitykseni mukaan läheiseni muistisairaus ei rajoita häntä kaikessa. Kirjoitan minun käsitykseni mukaan, koska muistisairaat ovat mestareita peittelemään vaikeuksiaan. Vaikka läheiseni pystyy muun muassa ajamaan autolla ja ulkoilemaan yksin, hänellä on hetkiä, jolloin hän ei ole läsnä. Hän vetäytyy seurasta, on persoonalta erilainen kuin ennen. Tulee hetkiä, jolloin silmät lasittuvat ja hän vajoaa aivan omiin maailmoihinsa. 
Valehtelisin, jos sanoisin, että hänen kohtaamisensa ei tuntuisi minusta vaikealta. Sama pätee muihinkin sairauksiin. On vaikeaa tietää, mitä pitäisi sanoa. Tilanne on kiusallinen niin sairaalle kuin hänen kohtaamilleen ihmisille. Nyt puhuu kokemus. Olen ollut 18-vuotias tyttö. Juuri täysi-ikäisyyden saavuttaneen tytön kuuluisi olla kukkeimmillaan; elämää ja tulevaisuudenuskoa hehkuva. Minä näytin klonkulle ja välttelin mieluiten kaikkia, koska häpesin itseäni ja sairauttani. Minusta oli ahdistavaa nähdä ihmisiä ja olen varma, että ihmisistä tuntui kiusalliselle tavata minua. 
Mutta takaisin muistisairaaseen läheiseeni ja hänen kohtaamiseensa. Siinä, missä minä vatuloin, mitä voin sanoa hänelle ja miten olla läsnä hänen elämässään, minulla on ystävä, joka suhtautuu tilanteeseen mutkattomasti ja luontevasti. Olemme usein samaan aikaan muistisairaan kanssa aamukävelyllä - kohtaamme lähimetsän poluilla. Kun Moona näkee vanhan ystävänsä tutuilla poluilla, pieni hevoseni kohottaa päänsä korkealle ja harppoo rivakoin askelin tuttavansa luokse. Levoton hevoseni pysähtyy viereen laskee päänsä, työntää varovaisesti pään kämmenten viereen ja odottaa kuuliaisesti rapsutuksia. Jokaikinen kerta lasittuneet silmät muuttuvat tavallisen sinisiksi ja kirkastuvat. Huomenta Moona. Kuulen sanat. Hetkisen ajan hevonen ja ihminen keskustelevat äänettömästi. Kumpikaan ei tuomitse toista tai mieti, mitä pitäisi olla. 
Olen etuoikeutettu, kun saan seurata sivusta näitä taianomaisia hetkiä. En lakkaa ihmettelemästä hevosen välittömyyttä ja viisautta sekä kykyä tehdä muistisairaasta hetkeksi ihan vain ihminen ilman diagnooseja tai määritelmiä.

maanantai 16. marraskuuta 2015

161115

Mikä ei tapa, vahvistaa. 
Varmasti edellä mainitussakin on oma totuutensa, mutta kyllä se vain on niin, että vastoinkäymiset satuttavat. Olen ehkä liian hauras tai liian herkkä, mutta en tunne itseäni tippaakaan vahvaksi katsellessani eläväistä hevostani, joka ei saisi tehdä muuta kuin levätä. Siinä ei suojella titaanikilvellä, vaan ammutaan titaaniluodeilla suoraan rintaan, kun ystävän nivel hohkaa kipuista kuumuutta. En ole pessimisti. Teen kaikkeni, että Moonan nilveltulehdus paranisi. Hoidan ja hoivaan, syötän lääkettä sekä hymyilen, vaikka väkisin. Valmistaisin noitien sammakonkoipi-taikajuomaa ja vaikka joisin sitä hänen puolestaan, jos se auttaisi. On kamalan vaikea hyväksyä, ettei voi tehdä enempää. Riittämättömyys ja epävarmuus särkevät sydämeni yhä uudestaan ja uudestaan. Tiedän olevani dramaattinen. Yhden pienen hevosen niveltulehdus on  yksi lumihiutale metrisessä kinoksessa, maailmassa, jossa syyttömiä ihmisiä tapetaan mielivaltaisesti #prayforparis. Tämä on kuitenkin minun maailmani mittakaavassa iso asia. Kuntouttaminen koettelee uskoa. Epätietoisuus nakertaa luottamusta tulevaan.
Mutta mitä muuta minä voin, kuin uskoa. Luovuttajat ovat varmoja häviäjiä. Kipu kertoo elämästä - kuolleille se on vierasta.

keskiviikko 28. lokakuuta 2015

281015

Facebook kysyy: Mitä mietit?

Juuri nyt mietin, mitä minun pitäisi ryhtyä tekemään. Työni kirjastotätinä päättyvät pian. Minulla on maisterin paperit, mutta surkeat saumat työllistyä mihinkään tutkintoani liki liippaavaan. Juu tiedetään - tää nyt on vaan tää aika. Välillä tuntuu, että maailmassa ei ole järjen hiventäkään. Aivot asettuvat off-line tilaan, kun pitäisi miettiä, mitä elämälläni tekisin. Ja ihan kuin en olisi tarpeeksi pyörällä päästäni tämän elämänsoppani kanssa, katsovat jotkut ihmiset tarpeelliseksi hämmentää omilla kapustoillaan keittoani. Hyvää kai ne tarkoittavat, mutta hyvillä aikeilla ei aina saada maukasta keitosta. Ei pippuria mansikkakeittoon, vaikka lihasopassa se on ehdoton. Sanoivat: nyt se on Viivin lähdettävä isoon ja oikeaan maailmaan.

Ei tuntunut kivalle. Onko elämä täällä leikkiä? Voiko oikein elää vain kasvukeskuksissa? Pitääkö kunnollisen ihmisen ajatella aina ensin työuraa ja sitten vasta muita juttuja?

Sitten kävelen kuulaassa syyskuunlopun aamussa Moonan kanssa. Kotitien reunoja vartioivat koivut kylpevät auringon kultapölyssä. Russelilauma pöhisee omia juttujaan rinnallamme. Tässä juuri nyt kaikki näyttää selvälle. Tämä on minun kotini. Taidan kuulua tänne. Maailma tuntuu niin paljon ymmärrettävämmälle pienen ruskean selässä.

tiistai 27. lokakuuta 2015

271015

Turhaa touhotusta ja jännitystä. Joudun sanomaan turhan voimakkaasti ei tätä en halua.
Käännökset vasempaan ovat kankeita. Olen yhtä kysymysmerkkiä.

Sairaana ei treenata. Kävelemme kotiin.

Tarkistan terveyden tilan. Minun tiedoilla ja taidoilla analysoituna kaikki näyttää olevan kunnossa.

Sitten mietin omia juttujani. Mistä homma mahtaisi nyt kanittaa? On kireää lonkankoukistajaa (erityisesti vasen), on oikeassa jalustimessa roikkuvaa painoa, on turhaa työstressiä, joka tekee minusta ratsastajanakin takakireän turhasta simputtajan.

Uutena päivänä uusin silmin.
Tänään keskityn omaan istuntaan. Jankkaan itselleni painoa vasempaan jalustimeen. Vasemman jalan varpaita ulos. Välillä onnistuu. Välillä ei. Olen kuitenkin tietoinen virheistä ja yritän saada niihin muutosta. Moona on kärsivällinen - antaa minun jumpata itseäni ja maiskuttelee tyytyväisenä kuolaimia, kun onnistun. Vastaavasti kiireinen kipitysravi on huomio paluusta entiseen. Työskentelemme rauhallisesti, ainoastaan sellaisella nopeudella, jossa minun on mahdollista hallita kroppani. Tänään se on vain käyntiä, mutta se riittää. Huomenna ehkä hieman ravia. Kotiin kävellessä hymisemme molemmat tyytyväisyyttä. Hyvä treeni, kivaa aikaa yhdessä. Kiitos.

Minulla on paras opettaja. Pieni ruskea ei sano minulle katso tätä tai tuota, vaan hän vie minut katselemaan paikkaan, jossa voin nähdä mitä tahansa. 



torstai 22. lokakuuta 2015

221015

Piskuinen okranpunaiseni.
Pukittelee vinkuen viskaten murheeni kauas pois.
Löntystää levollisesti laannuttaen rauhattomuuteni myrskytuulet.
On kuriton, jotta ymmärrän oman rajallisuuteni.
Tottelee ajatuksen voimalla, jotta uskon taitoihini.

KIITOS, että saan kulkea palan matkaa kanssasi.

keskiviikko 21. lokakuuta 2015

211015

Tavoittele unelmaa.
Älä jämähdä paikalleen.
Uskalla kurkotella kohti kuuta.
Halua enemmän.
Muutu.
En tiedä onko kyse tämän ajan hengestä vai ylipäätään ihmisyydestä, mutta yleisesti itsensä parantelemista pidetään liki kansalaisvelvollisuutena. Sitä kai elämä on, ei paikallaan möllöttämistä, vaan menemistä. Välillä sitä huomaa hiihtävänsä ihan väärään suuntaan. Aina voi kuitenkin palata samaa latua takaisin tai ruveta tamppaamaan uutta latua aivan toista määränpäätä kohti.
Minuun on iskostunut todella vahvasti tarve tavoitella milloin mitäkin. Tavoitellessani vaihtuvia päämääriäni olen hyvin totaalinen - liki maaninen. Olen varmasti kertonut, kun Viivi 12-vee näki ikäisensä seiväshyppääjäpojan kävelevän käsillään harjoitusleirillä. Heti kotiin päästyäni aloin armottoman ja jokailtaisen käsilläkävelyharjoittelun pikku olkkarissamme. Siinä koriste-esineet hyllyillä helisivät ja telkkari oli vaarassa useaan otteeseen, mutta opettelin käsilläkävelyn ennen seuraavaa leiriä. Edellä esitetty vain pienenä esimerkkinä fanaattisuudestani. Kun innostun, olen ehdoton ja sokeudun muulle maailmalle. On vain minä ja tavoite.
Pakko myöntää aikuistuminen on pyöristänyt kulmiani. Saatan nähdä mustan ja valkoisen välillä häivähdyksen hopeaa. Mielestäni en ole enää nii-iin yksisilmäisen jääräpäinen kuin hieman nuorempana. Tästäkin huolimatta mietin tänään Moonan loppuverkkakävellessä, olenko reilu ensiksikin hevosia kohtaan ja toiseksi itseäni kohtaan, kiristäessäni ruuvia, halutessani enemmän? Puolustuspuheenvuoro: hevoset ja heidän hyvinvointinsa on aina ykkössijalla. Minun haluni ja tavoitteeni tulevat vasta iloisten ja terveiden hevosten jälkeen. Mutta silti mietin onko tämä kaikki sen arvoista? Olisiko parempi päästää itsensä helpolla ja tyytyä kaikkeen siihen, mitä minulla jo on? Ehdinkö elää, jos mielessä laukkaavat täsmällisempi apujen käyttö, laadukkaampi ruokinta ja hyödyllisempi oheisharjoittelu.
Tajuanko rakastaa?
Mietin oikeasti aika kauan.
Tulinko valaistuneemmaksi? Luulen niin. Kuuhun kurkottelu on minun tapani elää. Haluni saada enemmän saa sydämeni lyömään vahvemmin ja keuhkoni täyttymään elämästä. Rakastan tietä, jonka seuraavaan mutkaan  ei voi varautua. Tällä tiellä, joutuu joskus pettymään. Kaikki unelmat eivät toteudu. Mutta mitä väliä, jos rakastaa matkaa ja kuun sijasta monet tähdetkin ovat saavutettuna upeita aarteita.

keskiviikko 7. lokakuuta 2015

71015

Olen pari viime viikkoa tarponut suossa, joka tuntee nimen itseluottamuksen puute, epäonnistumiskierre, surkutus... Tällä riesalla on monta nimeä. Moonan kieltäytymiseen päättyneen aluemestaruusradan jälkeen olen kaivanut kuoppaa. Hyvänä tarkoituksena on ollut etsiä ratkaisun avaimia ongelmiin. Tuloksena olen kaivanut monttua omien jalkojeni alle. Usko itseen ja omiin taitoihin on ollut koetuksella. Montussa oleilussa on se huono puoli, että sieltä katsottuna kaikki maailman asiat näyttävät vaikeille ja omat taidot sekä voimat riittämättömille.
On tuntunut siltä ettei mikään toimi. Olen tuskaillut oman istuntani ja tasapainoni kanssa. On tuntunut siltä kuin kaikki rytmi ratsastukseen olisi kadonnut. Vanhat avaimet eivät käy lukkoihin. Turhautuminen on ollut aika lähellä. Pisteet kuitenkin minulle siitä, että hevosille en ole menettänyt hermojani, vaikka omien ajatusten kanssa on käyty painimaaottelua.
Sitten tulee se kaunis lokakuunaamu, kun vasen jalka kestää suurimman osan ajasta kylkeä vasten. Oivallan, että polvet ovat olleet liian suorat. Puolitoistasenttiä peppua lähemmäksi satulaa ja voin taas hengittää. Rennommat kädet ja katse eteen. Olen löytänyt kadonneen rytmin. Molemmat omat hevoseni, jotka ovat viime päivinä tuntuneet vierailta, muuttuvat taas tutuiksi. Kun yksi pala taivasta löytyy, perässä seuraa monta uutta ja yhtäkkiä kuva alkaa hahmottua. Enkä oikein enää edes muista, mikä tässä kaikessa jumitti. Tämähän on parasta just nyt! 
Miksen minä taaskaan muistanut, että palaset löytyvät. Miksi on tarvinnut potkia itseä päähän ja haukkua huonoksi? Kyllä oikeat palaset löytyvät.
Kuva: Suvi Väisänen

keskiviikko 30. syyskuuta 2015

30915


15 ei ole vielä lopussa. Empimättä voin kuitenkin todeta: aika paljon on tapahtunut. Tähän ei ole tarpeen kirjoittaa kaikkea – pikakelaus riittää. Pelkäsin menettäväni Moonan mystiselle suolistosairaudelle. Valmistelin ja esitin 5-vuotiaan orini sekä kantakirjauksessa että 5-vuotiaiden laatuarvostelussa Suomen hevosurheilun Mekassa Ypäjällä. Moona toipui sairaudestaan ällistyttävän nopeasti ja pääsin starttaamaan hänen kanssaan niin pienhevosten mestaruuksissa kuin suomenratsujen kuninkaallisissakin. Loppukauteen mahtui muutama tarkkaavaista analyysiä vaativa kieltäytyminen. Vaikka mutkia on ollut matkalla, voin sanoa: olen saanut kokea paljon ja voin olla tyytyväinen. Olen kuitenkin sen sorttinen ihminen, että kysyttäessä, pitäydytkö tyydyttävässä vai haluatko parasta; valitsen empimättä jälkimmäisen vaihtoehdon. Lähden muutaman viikon kuluttua hakemaan oppia uudelta valmentajalta. Olen tehnyt kriittisiä havaintoja omasta istunnastani ja ratsastuksestani. Istahtaessani satulaan alkaa päässäni pyöriä nauha yhtä pitkät kyljet, katse ylös, jalat lähelle hevosen kylkiä, ajattele takajalkoja, älä sido edestä… Varasin itselleni ja assari-äidille opintomatkan Göteborgiin katsomaan maailman cupin finaalia. Hienosäädän vieläkin hevosten ruokintaa.
Jossittelu on minusta perseestä, siksi en halua tehdä asioita hyvin, vaan paremmin. Minulla on ensi vuodelle mielessä hienoja juttuja, mutta eniten rakastan näitä päiviä – syyskuun tuulta omalla kentällä, kolmea kulahtanutta maapuomia, pientä ruskeaa hevosta, joka suorittaa tehtävän täsmällisemmin ja tarkemmin kuin edellisellä kerralla. Nämä ovat minun unelmieni hetkiä – tämä on yhteistyötä – sanatonta yhteisymmärrys 500-kiloisen eläimen kanssa.
Lopuksi haluan vielä jakaa legendaarisen tennispelaaja Andre Agassin ajatuksen. Ei varmaankaan tarvitse perustella – allekirjoitan joka sanan:
Mikään ei korvaa kovaa työtä. Paljon hyviä asioita on odottamassa sinua väsymyksen tuolla puolen. Pidä siis huoli, että rehkit itsesi väsymykseen asti. Silloin opit todella tuntemaan itsesi. Ellet harjoittele lujasti, et ansaitse myöskään voittoa.
Kuva: Suvi Väisänen
 

lauantai 19. syyskuuta 2015

19915

Säntillinen hevosenhuoltaminen on minulle itsestäänselvyys. Ystävän hyvinvointi on kaiken lähtökohta. Lisäksi ajattelen, että huolellisella hoitamisella hevosia on mahdollista treenata laadukkaammin. Laadukkaammat treenit taas mahdollistavat paremmat kilpailusuoritukset.
Edellinen on vain pohjustusta tulevien ajatusten ymmärtämiselle. Tänään on ollut ihana rauhallinen lauantai. Olen saanut puuhailla omaan tahtiin mitä haluan. Olen ratsastanut molemmilla pienillä suomenhevosillani. Päivän oivallus ponnahti tietoisuuteeni harjaillessani Moona treenien jälkeen. Olin jo tehnyt kaikki normaalit ratsastuksen jälkeiset huoltotoimenpiteet venyttelystä varusteiden puhdistukseen. Uskonnolisten rituaalien täsmällisyyttä muistuttavan huoltomantrani jälkeen jäin harjailemaan levollisesti nuokkuvaa hevostani. Ylimääräinen harjaaminen on kaiken järkevän, tarpeellisen tai hyödyllisen ulkopuolella. Huomasin harjailleeni Moona liki puolituntia vain siksi, että tämä päämäärätön puuhastelu oli minusta ihanaa. 
Kuinka minä rakastankaan näitä hevosia? Rakastan kuin 7-vuotias heppahullu Viivi, vaikka vuosia ja kokemuksia on välissä enemmän kuin jaksan muistaa.
Kuva: Heidi Halttunen

keskiviikko 16. syyskuuta 2015

16915

Kauden viimeisen kisan piti olla helppo juttu. Lyhyt kuljetus. Pienempi areena. Ei menestyspaineita, sillä niin paljon hyvää oli jo tällä kaudella saatu.

Kilpailua edeltävänä iltana Moonan liki aina kuivat etujalkojen jänteet olivat hieman turvoksissa. Huolestuin. Kuitenkin sanoin itselleni Älä hössötä. Olet vainoharhainen ja ylihysteerinen. Pieni turvotus on ihan ok. Huominen vain jännittää.

Kisa-aamuna Moona oli ihan tavallinen. Ravaten juoksi heppa-autoon ja sanattomasti minulle kertoi Kivaa lähdetään reissuun.

Olin jo unohtanut illallisen huolen jaloista. Matkalla kävi pieni oho-tilanne. Äkkijarrutus hitaasta 60 kilometrin tuntivauhdista. Moona-osastolta kuului pahaenteinen kolina.

Kisapaikalla Moona odotteli vuoroaan normaaliin tapaansa – malttamattomasti.

Verryttelyssä Moona oli hieman tahmea. En ollut huolissani. Joskus Moona on verkatessa tällainen, mutta radalla kuitenkin villin riehakas.

Radalla ykkösesteestä lähtien tiesin, että jotain on vinossa. Moona liikkuu väkinäisesti. Hyppää epävarmasti ja kankeasti. Meidät hylätään helpolla radalla.

Viikko sitten Moona posotti vaativalla Ypäjän derbykentällä välittämättä vierasöistä ja pitkästä matkustuksesta. Nyt helpolla kentällä ja lyhyen kuljetuksen jälkeen mikään ei suju. En ratsastakaan kovin hyvin.

En ollut erityisen pettynyt. Olin huolissani. Mikä on vialla? Moona ei kieltäydy lempipuuhastaan (syömisen jälkeen) ilman hyvää syytä.

Olen nyt useamman päivän ajan soutanut ja huovannut. Analysoinut ja spekuloinut. Jäykkyys saattoi johtua äkkijarrutuksesta. Kipuja saattoi olla jänteissä. En ehkä ollut ollut kisa-aattoiltana vainoharhainen, vaan tarpeeksi tarkka. En vain luottanut omiin havaintoihini. Asiaa selviteltyäni kuulin luotettavasta lähteestä neiti hevosen riehuneen tarhassa edellisenä iltana.

Tänään Moona liikkuu puhtaasti, mutta jaloissa on edelleen turvotusta. juuri nyt emme treenaa, vaan toivumme.

Voisin olla harmissani menetetystä aluemestaruudesta, joka oli tyrkyllä, mutta minä olen kiitollinen. Leikitään ajatuksella, että olisimme voittaneet. Olisin riemuinnut ja ollut iloinen. Olisin jatkanut treenejä Moonan kanssa läpi talven samaan malliin. Miksi muuttaa toimivaa konseptia. Olisimme sillä treenillä varmasti hyvässä kondiksessa ensi kesän kisoissa.

Nyt on kuitenkin toinen totuus. Olen joutunut ajattelemaan. Epäonnistuminen pakottaa miettimään asioita. Kuinka toimia toisin ettei tämä toistu? Kuinka vaalia terveyttä paremmin? Kuinka ratsastaa paremmin, jotta osaan auttaa Moonaa radalla hänen epävarmuushetkillään? Iso pyörä on laitettu pyörimään. Suunnittelen uusia valmennuskuvioita. Haluan oppia lisää, katsoa ratsastusta eri näkökulmasta. Haluan olla tarkempi hevosten terveyden suhteen; olla vieläkin säntillisempi.

Muutoksilla treenaan eri tavalla kuin ennen. Luultavasti tällä systeemillä olen jossain ihan muualla, kuin vanhan systeemini avulla. Toivottavasti ensi vuonna voin katsoa taaksepäin syksyyn 2015 ja ajatella Onneksi mokasin, onneksi oli pakko muuttua, muuten en olisi koskaan voinut saavuttaa näitä juttuja.

tiistai 21. heinäkuuta 2015

21715

Aikansa kutakin.

Kirjoittaminen on kivaa. Minulle se on keino selkiyttää ajatuksia. Mustaa valkoisella maalaa sekavista tuumailuista ymmärrettävämpiä. Olen mittaamattoman kiitollinen kommenteista ja keskusteluista, joita blogikirjoitukseni ovat herättäneet. Siksi kai tekstejä olen julkaissutkin - vastavuoroisuuden takia. On mukavaa kuulla, mitä muut ajattelevat ajatuksistani. Nyt minusta kuitenkin tuntuu, että yksityisyyteni on tärkeämpää kuin vuorovaikutus tätä kautta. Viiviltä vaikenee ainakin hetkeksi, ehkä lopullisesti.
Kiitos, että olette olleet kanssamatkaajia.
 

maanantai 13. heinäkuuta 2015

13715

Seuraava tilanne on kuvitteellinen. Minä keksin sen. Tärkeintä ei ole totuusarvo, vaan se, että tämä olisi voinut tapahtua.
Lappeenrantalainen Antti Matin poika Vento voittaa suomenmestaruuden korkeushypyssä kesällä 1915. Valtakunnan tasolla tärkeimmät sanomalehdet mainitsevat tapauksesta. Samana vuonna perustetussa Etelä-Saimaassa on kuvakin oman kylän voittoisasta pojasta. Aikalaiset paikkakuntalaiset tunnistavat miehen kuvasta. Läheiset sukulaiset osaavat kuvata miehen jämptiksi ja asialliseksi "kunnon mieheksi". Kaupunkilaiset osaavat sanoa: Ai Venno Antti. Eiks hää oo se suomemestar? Kun kysytään 70-luvun nuorisolta kuka on Vennon Antti, osaa yksi viidestätoista lappeenrantalaisnuoresta nimetä hänet: joku urheilija? Tänä päivänä omana aikanaan juhlitun sankarin, muistavat vain 64-vuotias lapsenlapsi ja kourallinen paikallisia urheiluseurafanaatikkoja.
 
Miksi kirjoitan kuvitteellisesta Vennon Antista?
Kunnia, todistelu, arvostus... Niitä minä olen miettinyt. Miksi menen kilpailuihin, vaikka voisin ihan hyvin tehdä samoja suorituksia kotonakin. Yritänkö todistella suorituksillani olemassaoloni merkityksellisyyttä toisille. Himoitsenko kunniaa? Jahtaanko arvostusta? Olenko olemassa, jos en mene kilpailuihin "näytille"? Onko suorituspaine lähtöisin tarpeesta tehdä oma päivän paras vai jäädä muiden mieleen?
Täytyy olla selväjärkinen ja sinut itsensä kanssa, ettei rupea ajattelemaan toisten ajatuksia ja elämään toisten unelmia. Välillä ajatukseni eksyvät harhapoluille - mietin kuinka haluan näyttää kaikille ja voittaa. Haluan olla ihailun kohde. Haluan olla jotain.
Sitten ajattelen Vennon Anttia tai Summasen Kirstiä tai Nikkasen Veikkoa... Hetken sankareita, jotka ovat kadonneet ajan tomuun. He ovat saaneet hetkensä, kenties (toivottavasti) nauttineet saavutuksistaan, mutta sankariteoistaan huolimatta ei heitä muista enää kukaan. "Heidän hetkiensä" arvo on siinä kuinka paljon he ovat tehteen itselleen, ei siinä kuinka monen ihmisen huomion he ovat "omalla hetkellään" kaapanneet.
Sitä minä ajattelin Moonan kanssa treenaillessani, että tämä hetki on meidän. Olemme taitavampia kuin koskaan ja olemme tehneet paljon yhdessä. Suurin palkinto on tunne hyvästä työstä ja kiitollisuus onnellisesta yhteisestä ajasta. Minun ei tarvitse haaskata voimiani ja aikaani siihen, mitä toiset ajattelevat meistä... olemmeko ihailtuja voittajia vai säälittäviä häviäjiä.. eivät he muista.
Vain itse annamme merkityksen itsellemme ja koemme tärkeäksi hetket, joille annamme arvon.

torstai 2. heinäkuuta 2015

3715

Kangastuksia autiomaassa. Väsyneet silmät näkevät haamuja. Pelon keskellä rapina kuulostaa karjunnalle. Stressaantunut keskittyy ongelmiin.
Kun minä väsyn kääntyy katseeni poikkeuksetta omaan napaan. Vaikka stressi ei alun alkujaan ole lähtöisin omasta kropasta, on minulla raivostutta tapa ahdistuksen hetkellä alkaa nähdä haamuja. Haamut ovat virheitä. Tiedän, että haamut eivät ole totta. Tunne riittämättömyydestä riittää. Järki voi selittää ja pehmittää kulmia: en oikeasti näytä ällötykseltä, minusta vain tuntuu sille. Järjellä ei kuitenkaan voi kumittaa tunteita pois. Niin kuin kumitetusta lyijykynänjäljestä jää painaunumia paperiin, jää rumuuden tunteesta jälkiä, vaikka kuinka käyttäisi järkeilyn kumia.
Onko tällainen pohdiskelu oikeasti tärkeää? Väliäkö sillä tuntuuko rumalle, eikö riittäisi vain, että elää? Eikä se ole vain elää. Elämä on hataraa ja häilyväistä vain hiuskarvan varassa. Emme vain arjessa käsitä sitä. Meillä on silloin mielessä erääntyviä laskuja, seuraavia lounaita tai epäsopivia vaatteita. Näitä pohtiessamme toiset kamppailevat elämänlangastaan. Kolmevuotias on hukkumaisillaan ja kahdeksantoistavuotias on kiinnitettynä hengityskoneeseen. He ja heidän läheisensä eivät ajattele se on vain elämää. He ajattelevat kunpa vain saisi elää.
Mitä siis painaumista sielussa. Kaikkia ahdistaa joskus. Mutta silloinkin kun tuntuu pahalle, saamme elää.

tiistai 30. kesäkuuta 2015

30615

Osaat tunnistaa ruusujen huumaavan tuoksun. Tiedät mille tuoksuu juuri uunista otettu korvapuusti. Osaamme nimetä tuoksuja lukemattomille eri asioille. Mille tuoksuu onnellisuus? Onko onnellisuudella tuoksua?
Minun onnellisuuteni on juuri paalatussa heinässä, hieman hionneessa hevosessa, uusien suitsien hienostuneessa nahassa...
Minun onnellisuudellani on tuoksu.
 

sunnuntai 21. kesäkuuta 2015

21615

Mikä tuo elämääsi negatiivisia ajatuksia? Mikä saa pinnan kiristymään?
Just nyt tätä ärsyttäisi, ettei ole kesälomaa. Sitten inhottaa, että kaupassa oli lempijugurtti loppu. Harmittaa, että Moona oli särkenyt taas ruokakipponsa. Ahdistaa, koska 99% vaatteistani näyttää tyhmältä päälläni. 
Kukaan ei selviä elämästä ilman näitä arkisia pikku vastoinkäymisiä. Minä huomaan itsestäni todella huolestuttavan piirteen: jään vatvomaan näitä pikkujuttuja ihan liikaa.
Entä sitten kun tuttava saa syöpädiagnoosin? Läheinen ystävä on autokolarissa? Sukulaisperheen naapuri tappaa itsensä? Luokkakaveri löydetään hukkuneena?
Elämässä on koettelemuksia ja koettelemuksia. Kesälomattomuus on aika kevyttä hukkumisen rinnalla. Viisi kiloa painoa sinne tai tänne ei tule mieleen silloin kun kuulee sairastavansa syöpää.
Kuinka sitä osaisi olla niin avarakatseinen, että ei muuttuisi arjessa pikkumaiseksi lempijugurtin loppumisesta ärsyyntyväksi. Että eläisi joka päivä kiitollisena ja välittämättä pikkuhankaluuksista, kuin suuressa kamppailussa taistellut.

tiistai 16. kesäkuuta 2015

16615

Minä olin se lapsi, joka itki välitunnin lopussa, jos sattui kuuluumaan hävinneeseen jalkapallojoukkueeseen. Jo viisivuotiaana Hippo-hiihdoissa pystyin hiihtämään itseni tajunnan rajamaille, koska halusin voittaa. Teini-ikäisenä hävityn seiväskisan jälkeen lentelivät niin välineet kuin kirosanatkin.Vanhemmiten olen, sanotaanko vaikka, hieman järkevöitynyt. Pystyn kontrolloimaan mieltäni. Nykyään minun elämässäni on muita arvoja kuin voittaminen. Jos laskee nopeuden 200 kilometristä tunnissa 160 kilometriin tunnissa, menee silti aika haipakkaa.Voittamisenpalon seestymisestä huolimatta, olen edelleen varsin kunnianhimoinen.
Rauhoittuminen johtuu hevosista. Niiden kanssa kilpaileminen on toisenlaista. Nuorempana en ymmärtänyt tätä. Olen kymmenet ellei sadat kerrat löytänyt itseni samasta epäonnistumisen montusta. Olen kulkenut kivikkoisen polun ennen kuin oivalsin, että ratsastus on A. enemmän paritanssia kuin yksilöurheilua ja B. enemmän henkistä kuin fyysistä valmentautumista.
Hevosten kanssa tärkeämpää on tulla maaliin hymyssä kuin voittajana. Minä en halua ulosmitata hevosistani kaikkea. Ne eivät olet lenkkarit, jotka juostaan rikkipuhki.
Hevoset eivät ole minulle urheiluväline, vaan ystävä.

maanantai 15. kesäkuuta 2015

15615

Kaikki eivät voi olla suosikkeja. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että kakkonen olisi huono. Moona on minun ensimmäiseni. Erityinen. Kaikenlainen neutraali suhtautuminen häneen on minulle mahdotonta.
Tasan viisi vuotta sitten syntyi pikkuveli. Toivoin urheilullista, suurta tammaa, jolla on paljon merkkejä. Sain pienen merkittömän maitokahvinvärisen orin. Kaspar ei ole koskaan minulle samanlainen kuin Moona. Minulla on ollut huono-omatunto siitä mille minusta tuntuu. Olenko huono ihminen, jos toinen on toista tärkeämpi? Luulen, että tämä on inhimillistä. Olen oppinut rakastamaan molempia omalla tavallaan. Olen opetellut elämään pienen ja ujon rääpäleen kanssa. Vieläkin unohdan välillä, että tämän kanssa ei sännätä uusiin juttuihin suin päin sotalauluja hoilaten (näin toimimme Moonan kanssa). Mutta olen oppinut toisenlaista elämää. Viidessä vuodessa olemme opetelleet toisiamme ja meillä synkkaa jo ihan kivasti. Tänään en voi kuin hämmästellä missä vaiheessa minun pienestä rimppanasta on kasvanut urheilullinen teinipoika.  
Hyvää viisivuotispäivää pikkuiseni!

 

lauantai 13. kesäkuuta 2015

13615

Kuinka helppoa on syyttää olosuhteita? Miten vaivatonta on sysätä ongelmien alkulähde muiden vastuulle?
Nykyinen työni ei ole minulle erityisen mieleistä. Teen sitä, koska saan siitä rahaa. Tosin palkkakin on varsin mitätön. Työpäivien jälkeen olen kovin usein niin kiukkuinen ja väsynyt, etten välittäisi tehdä mitään. Olen syöttänyt itselleni mantraa: Tämä on väliaikaista. Kunhan vaan selviät päivästä toiseen, tämä loppuu kyllä. Siedä pahaa oloa.
Nyt olen ajatellut vähän uudestaan. Luulen, että sitkun pitäis olla nytku. Entä jos väliaikainen muuttuu kokoaikaiseksi. Olen ihan itse vastuussa omasta onnellisuudestani. En voi vyöryttää syytä muille. En työlle. En olosuhteille. En kiireelle. En toisille ihmisille. Minä itse päätään, onko minulla mahdollisuuksia vai vaikeuksia. Onnellisuudessa on pitkälti kyse katseen suuntaamisesta...
Onnellisuutta on oma heppanen.

torstai 11. kesäkuuta 2015

11615

Tänään en ehtinyt meikata töihin. Päälle valikoituivat eiliset vaatteet. En joutanut valita puhtaita. Miksi minulla on kiire, vaikka työpäivä alkaa vasta kello 12?
Ajantajuni katosi kuin pisara mereen. Voisin opetella loputtomiin tätä kieltä näihin sanakokeisiin. Minulle ei riitä, että osaan keskustella hevoseni kanssa. Haluan oppia kielen, jossa kuiskaus riittää. Sitä minä tein tänäänkin - opettelin supattelua.
 

tiistai 9. kesäkuuta 2015

9615

Jos valittavana on voitto tai viimeinen sija, luulen, että jokainen valitsee voiton. Minusta ainakin pärjääminen on kivaa, vaikkei se olekaan kaikki kaikessa. Kilpailemiseen liittyy paljon muita arvoja. Matka kohti päämäärää. Valmistautuminen. Kilpailut ovat vaniljajätski omppupiirakan päällä tai kermavaahto ja strösselit kaakaon lisänä. Valmiiksi hyvään lisätään vielä ekstraa. Aina ei saa lisukkeita. Joskus on tyydyttävä pelkkään piirakkaan tai kaakaoon - ja nekin ovat itsessään aivan herkullisia. Mutta silloin kun onnistuu saamaan lisäherkkuja, on syytä nauttia. Yksi esikuvistani, brittiläiseen esteratsastusdynastiaan kuuluva Michael Whitaker, oli äskettäin ratsastetun Nations Cup osakilpailun paras ratsastaja. Mies totesi superonnistuneen kisapäivänsä jälkeen: Yhtenä päivänä olet juhlittu menestyjä ja toisena tuloslistan hännillä oleva ei-kukaan. Tällaista urheilu on. Siksi onnistumisten hetkillä pitää osata iloita. Nautin tästä nyt kun voin.
Viisaita sanoja, ajatteli Viivi. Ratsastin viime viikonloppuna viisi onnistunutta rataa. Lauantaina Kasparilla kouluratsastuskilpailuissa. Sunnuntaina Moonalla ja kahdella mukavalla lainahevosella esteratsastuskilpailuissa. Kaikkien hevosten kanssa yhteistyö pelitti ja kaikki suorittivat eteen asetetut tehtävät hyväntuulisina. Saan nauttia tästä hetkestä. 

Kuva: Katariina Nenonen


Kuva: äiti


Kuva: Katariina Nenonen


Kuva: Katariina Nenonen

tiistai 2. kesäkuuta 2015

2615

Minä olen kontrollifriikki. Oloni on turvallinen, kun tunnen, että minulla on kaikki hallinnassa. Jos saisin valita, haluisin, että kaikki minussa olisi sliipattua, siistiä ja virheetöntä.
Palataanpa utopiamaailmasta todellisuuteen. 100% on mahdollista vain teoriassa. Täydellisyys on mahdottomuus, mutta liikkuminen yhä lähemmäs sitä kohti on mahdollista. Tämän asian hyväksymistä olen joutunut opettelemaan monet raskaat oppitunnit elämänkoulussa.
Olen pelännyt epäonnistumisia - enemmän kuin pimeää, korkeita paikkoja tai sammakoita - yhteensä. Olen jättänyt tekemättä asioita, koska en ole mielestäni ollut tarpeeksi hyvä. Olen myös saanut oppia, että saavuttaakseen haluamiaan asioita on nöyrryttävä. Aloittaakseen matkan on myönnyttävä sanomaan olen alussa. Jos ei siedä alun keskeneräisyyttä, ei voi saavuttaa loppua - jokaisen matkan on alettava jostain.
Minkä tahansa matkan (niin henkisen kuin fyysisen) aloittaminen vaatii rohkeutta tutustua itseensä. On opeteltava tuntemaan itsensä. Itsensä tutkiskelu ja tunteminen eivät ole aina niin kivoja juttuja. Kaikki minussa ei ole yksistään mukavaa, kivaa ja miellyttävää. Tässä kohtaa tullaan siihen, missä kysytään asennetta. Kuinka suhtaudun omiin kipukohtiini? Onko minulla voimavaroja muuttaa itseäni ja onko minulla toisaalta avoimuutta hyväksyä ne virheet itsessäni, joille en mahda mitään?
Minusta tuntuu, että olen pyöritellyt näitä asioita mielessäni kamalan pitkään ja silti olen niiden kanssa vasta alussa. Jotain olen kuitenkin oppinut. Olen löytänyt juttuja, joita tiedän haluavani noudattaa. Arvostan aitoutta, intohimoa ja positiivisuutta. Uskollisuus arvostamilleni periaatteille, tekee minusta liki haavoittumattoman. Vaikka tekemiseni nyt näyttäisi vieraiden silmissä epätoivoiselta räpeltämiseltä, tiedän, että uskollisuus omille arvoille palkitaan. Toimiessani tänäänkin periaatteitteni mukaisesti, olen jo nyt se kympin tyttö, vaikka olenkin vasta matkalla.

sunnuntai 31. toukokuuta 2015

31515

Kun nousen hevosen selkään avaan portin, jonka suljen perässäni. Huolet, stressi, murheet ja epävarmuus jäävät ulkopuolelle.
Hevosen kanssa ollaan hetkessä. Hengitetään yhdessä. Unohdetaan todellisuus. Eletään vaan.

Tänään olen ratsastanut ihanilla hevosilla. Näistä hetkistä minä elän.

torstai 28. toukokuuta 2015

28515

Viisuvoittaja Conchita Wurst julkaisi pysähdyttävän suihkukuvan
Ex-teinivaimon manageriäiti otti hatkat - pornofilmi oli liikaa
TIS-Krista ei vastaa Samin kosintaan
 
 
Nopea vilkaisu kolmen suuren suomalaisen lehden nettiuutisiin. Parrakkaaksi naiseksi pukeutuvan miehen suihkukuva. Ex-teinivaimon manageriäiti - mikä titteli?!?!? TIS-Krista... Mikä on TIS? Kuka on Krista, entä kuka Sami? Eivät ilmeisesti ole menossa naimisiin...
Tällaista meille tarjotaan luettavaksi. En kyllä lue. Ei kiinnosta. Pakko on ihmetellä, että nämäkö ovat valtakunnallisesti merkittäviä aiheita, joista monet ovat kiinnostuneita?
Ei julkisuudessa esiintyville ihmisille tapahtuu päivittäin hienoja asioita, joista asianosaisten lisäksi ei tiedä kukaan muu. Välillä he eivät itsekään huomaa hetket erityislaatuisuutta.
Pyyteetön apu naapurilta. Lemmikin levollinen uni sylissä stressaavan työpäivän jälkeen. Käsi toisen kädessä. Odottamaton kohteliaisuus tuntemattomalta. Viimeinen koe läpäistynä. Ensimmäinen kuperkeikka. Kahvikupponen mummon kanssa. Itsevarma olo kampaajan loihtimien uusien hiuksien takia.
Koemme hiljaisia ihmeitä, joista ei kirjoiteta lehdissä. Huomaammeko niitä kun aivoihimme tykitetään jatkuvasti tietoa ex-teinivaimojen manageriäideistä ja TIS-Kristoista?
 
Minä haluan huomata pienet ihmeet.


tiistai 26. toukokuuta 2015

26515

Olen laiminlyönyt harjoittelun.
Liioittelin.
En ole lakannut treenaamasta, mutta erityisesti yksi osa-alue on ollut hunningolla.

Uskon siihen, että omia ajatuksia voi harjoittaa.
Toiston avulla voi omaksua ja ylläpitää uusia tapoja lähestyä maailmaa.

Elämä tuo eteemme kaikenlaista.
Voin pelätä kaikkea mahdollista, mikä voi mennä pieleen
tai voin odottaa innolla kaikkia onnistumisen mahdollisuuksia.

Aurinkoinen elämänasenne ja positiivinen suhtautuminen asioihin, vaativat harjoittelua siinä missä puolivoltti tai maraton.

Havainto itsestäni: olen lipsunut takakireäksi ja kiukkuiseksi.
Tilanteen muuttaminen vaatii positiivisuuskunnon kehittämistä.

keskiviikko 20. toukokuuta 2015

20515

Minun kohdallani havahtuminen tapahtui 21-vuotiaana. Ensimmäisen kerran tuntematon lapsi sanoi täti (toim. huom. biologisesti en ole täti [eikä tämä ole vihjailu pikkuveljeni suuntaan]). Joka tapauksessa silloin minusta tuntui aikuiselle, jopa vanhalle. Ajoittain nappaan tajunnanvirrastani ajatussäikeitä, jotka käsittelevät kokemusta iästä ja vanhenemisesta. En kuitenkaan ole sitä tyyppiä ihmisiä (ainakaan vielä), joka potee hirveitä ikäkriisejä ja murehtii vanhenemistaan.  Ennemminkin koen olevani liian kevytkenkäinen hepsankeikka, jonka pitäisi aikuistua (varsinkin silloin kun kuulen minua nuorempien tuttavien avioitumis- ja perheenlisäysuutisia).
Olen tänään 26. Viivi 15-vee pitäisi sitä ikäloppuna. Luulen, että Viivi 80-vee ajattelee kokematon tytönhupakko. Juuri nyt numerolla ei ole merkitystä. Toukokuun 20. on päivä siinä missä muutkin. Ikä ei ole mittari, jolla määrittäisin itseni. Määrittelen sen, kuka ja mitä olen, aivan toisilla asteikoilla. Toivoisin samaa kohtelua muilta ihmisiltä. Minulle on yhdentekevää näytänkö ihmisten silmissä 12-vuotiaalle vai 35-vuotiaalle. Mutta voisivatko he nähdä minut rohkeana, empaattisena ja rehellisenä, siitä minä välitän ja sellaisena toivoisin ihmisten minut näkevän ja muistavan.
 

maanantai 18. toukokuuta 2015

18515

On kummallista, kuinka helppoa on jäädä piehtaroimaan vastoinkäymisiin. On järkyttävää tajuta oma typeryytensä. Minulle on tapahtunut mahtavia asioita. Pääsin Moonan kanssa hyppäämään valmentajan silmän alle ensimmäistä kertaa sairauden jälkeen. Moonan riehakas into hyppäämistä kohtaan saa minut hymyilemään vieläkin. Helatorstaina ratsastin 2-tason kisoissa neljä hyvää rataa mukavien hevosten kanssa. Yhteispeli kivojen hevosten kanssa tuntuu onnellisen lämpimältä edelleen. Viikonlopun aikana suoritin ennalta jännittämäni personal trainer -näyttökokeet erinomaisin arvosanoin ja voin nyt tituleerata itseäni PT:ksi. Olin kovin ylpeä itsestäni.
Tänään sain tekstiviestin, että minua ei oltu valittu työpaikkaan, jonka työhaastatteluun olin valikoitunut 50 hakijan joukosta. Vaikka ymmärrän, että pelkästään haastatteluun pääseminen minun vähäisellä työkokemuksellani oli hieno juttu, tuntuu minusta musertavalle. Tajuan, että minulla ei ole mitään syytä potkia itseäni päähän. Joku minua sopivampi valittiin. Tein parhaani. Niin yksinkertaista se on. Ongelmana on: järkeily eí auta tunteisiin. Pisara negatiivisuutta voi myrkyttää saavillisen positiivisuutta.
Olen antanut itselleni luvan rypeä hetkisen riittämättömyyden ja epäonnistumisen suossa. Hetkisen jälkeen peseydyn, vaihdan vaatteet ja maalaan hymyn kasvoilleni. Huonoja juttuja sattuu, mutta niistä kannattaa jatkaa toiseen suuntaan.
Balanssin säilyttämiseksi kuvituksena hyvis-juttuja. Rakkahin Moona <3 kuva: Riina Laulajainen
 

tiistai 12. toukokuuta 2015

12515

Jos kaikkialla tuntuu olevan väärässä paikassa, missä on kotonaan? Kuljen alati tuuli hiuksissani. Olen aina menossa milloin mihinkin. Sen lisäksi, että liikun fyysisesti paikasta toiseen, henkisesti soudan ja huopaan  itseluottamuksen ja täydellisen epätoivon väliä. Olen havahtunut näkemään, että harjoittamani kipittäminen paikasta toiseen on usein pakoa itsestä. Ollessani kiireinen menemään en ehdi ajatella mitä minä olen ja mitä minä todella haluan. Vauhti ja sen luoma illuusio on turvallinen tekosyy olla huomaamatta sotkuisia mielensopukoita.

Kasvoni kertovat harvoin epävarmuudesta ja peloista. Hymy on turvallinen suoja. Haluan huolehtia ensin kaikista muista. Minulla on kultaisennoutajansyndrooma; heilutan häntääni ja haluan toisten parasta, vaikka itse olisin kuolemanheikko. Maailmassa on ihan tarpeeksi pahaa ja ahdistavaa, siksi en halua tuoda sitä kenenkään elämään tippaakaan lisää. Tilanne on kiero: haluaisin olla rehellinen ja aito. Haluan tuoda ainoastaan iloa kanssaihmisille. Entä jos näitä tavoitteita ei voi toteuttaa yhtä aikaa? Vaikka tarkoitan hyvää jakaessani hyvää, teenkö samalla hallaa jollekin muulle - itselleni? Olen heräillyt ajatukseen: jos ajattelen aina ensin kaikkien muiden etua, kuka minun puoliani pitää, jos en minä itse?

Minä uskon, että asiat eivät muutu, jos niitä ei muuta itse. Kukaan ei tule koskaan hopealautasella tuomaan minulle onnellisuutta,  menestystä ja kaikenlaista muuta hyvää. On turhaa vain odottaa. Uskon, että hymy muuttuu aidoksi, kun jaksaa vain hymyillä. Uskon, että työ muuttuu tuloksiksi, kun jaksaa tehdä myös niinäkin päivinä, kun tuntuu pahalle. Polkua on helpompi kulkea hymyillen ja rakastaen. Hymy ei tule aina itsestään, mutta jos ei yritä ei se tule ollenkaan. Minä haluan olla omaa valoani loistava aurinko, en kalpea toisten valoa lainaava kuu.

keskiviikko 6. toukokuuta 2015

6515

Lilli 25 vuotta 164cm 50kg
Aino 25 vuotta 164cm 58kg
Roosa 25 vuotta 164cm 68kg
Kaikki naiset käyvät töissä. Syövät päivittäin hyvin samalla tavoin; perusterveesti. Harrastavat kuntoliikuntaa säännöllisen epäsäännöllisesti. Yksi tykkää katsoa telkkarista amerikkalaisia poliisisarjoja. Toinen tykkää neuloa myssyjä kavereille, kummeille sekä kaimoille ja kaimojen ja kummien kavereille. Kolmas tykkää kirjoittaa blogia. Kaikkien elämässä on paljon hyvis-juttuja. Tasapainon säilymiseksi kaikkien elämään on heitelty vastoinkäymisiä.
Kuka tahansa heistä voisi olla lottovoittoja (sikäli mikäli on muistanut viedä lottokupongin ärrälle).
Kuka tahansa heistä voisi sairastua rintasyöpään (länsimaisten naisten yleisin syöpätyyppi).
Kuka tahansa heistä voisi irtisanoutua ja aloittaa opiskelun unelma-alallaan (jos vain uskaltaa uskoa omaan visioon).
Kuka tahansa heistä voisi kuolla tänään liikenneonnettomuudessa (maailmassa kuolee vuosittain yli miljoona ihmistä pelkästään liikenneonnettomuuksissa).
Nämä naiset elävät hyvin samanlaista elämää. Heillä on mahdollisuuksia. He saattavat olla vaarassa. He voivat valita mihin käyttävät aikansa.
Mihin sinä käytät aikasi?
Laihduttamiseen ja tyytymättömyyteen omasta ainutkertaisesta kehosta
vai hyvinvointiin ja nauttimiseen omasta ainutkertaisesta kropasta?
Hyvää Älä laihduta –päivää 6.5.2015!
 

torstai 30. huhtikuuta 2015

30415

NYT
NYT
NYT
NYT
Nytkin olen nytin verran kauempana syntymästä ja saman verran lähempänä kuolemaa. Hetkiseni elämää valuvat tasaisen tappavasti. Nyttien ohikiitävyyden havaitseminen ahdistaa. Ahdistus sanana kuulostaa negatiivisesti latautuneelle. Totuuden nimissä sitähän se onkin. Ahdistus on kuitenkin eteenpäin potkiva voima. Pelko hukkaan heitetyistä mahdollisuuksista pakottaa havittelemaan uusia, vieraita jopa pelottavia asioita. Sitku ei riitä. Elämä on NYT.




tiistai 28. huhtikuuta 2015

28415


Tiedät sana-assosiaatioleikin. Sinulle sanotaan sana, jonka jälkeen kerrot mitä sinulle tulee siitä ensimmäisenä mieleen.
Leikitään hetki tätä leikkiä. Oletko valmiina?
Sana tulee tässä:
VETERAANIT
vanhuus, sota, itsenäisyys, kunnioitus, rauha, Suomi, arvokkuus…
Uskallan epäillä, että aika moni liittää veteraanit yleisesti hyväksyttyyn ideaan veteraaneista. Tämä on kollektiivinen ja hyvin yhtenäinen joukko seniilejä, liki kuoleman kielissä olevia, isänmaallisia ihmisiä. Heitä kunnioitetaan… tavan vuoksi. Vähän niin kuin joulukirkossakin käydään, vaikkei uskottaisikaan Jumalaan. Luulen, että suurin osa suomalaisista arvostaa veteraaneja ja ennen muuta heidän työnsä seurauksia. Lähestymistapa on kuitenkin sukua ajatukseen joulupukista – harvoja kiinnostaa, kuka on parran ja punanutun alla. Tärkeintä on ajatus mukavasta miehestä ja lahjoista. Kukaan ei oikeasti tunne tai edes halua tutustua oikeaan mieheen rooliasun alla. Yksikään ei erota, vaikka mies asun alla vaihtuisi.
Olin eilen etuoikeutettu ja sain työni puolesta tavata koko joukon veteraaneja. Ennalta hieman jännitin kohtaamisia. Osaanko käyttäytyä oikein ja tarpeeksi kunnioittavasti? Mistä voin puhua ja kuinka? Miljoona epävarmuus ajatusta leijui ilmassa.
Kuinka minun kävi? Kuinka osasin olla näiden kunnianarvoisten ihmisten kanssa?
Harva asia meni suunnitelmien mukaan. Kyllä, he olivat vanhoja (nuorin taisi olla juuri täyttänyt 90), mutta kaikki muu oli jotain ihan toista mitä olin kuvitellut. Vaikka oli kansallinen veteraanipäivä, emme puhuneet sodasta tai isänmaallisessa hengessä Suomesta. Nämä ihmiset olivat olleet sodan aikaan teini-ikäisiä. Suurin osa oli toiminut apulaisena erilaisissa armeijan tehtävissä ei siksi, että he olisivat halunneet, vaan siksi, että he olivat olosuhteiden pakosta päätyneet viestinviejiksi tai pikkulotiksi. Toiseksi he eivät olleet samastu muotista valettuja pronssipatsaita. Heillä ei ollut samoja harrastuksia, kokemuksia ja ideologioita. He olivat jokainen omia persooniaan. Heillä oli omia ajatuksia ja tarinoita. Puhuin päivän aikana niin lentopallosta, tanssilavoista, hevosten kantakirjaamisesta, kokkailusta, tämän hetken viihdyttävimmistä TV-ohjelmista kuin parhaista naisten iskemiskeinoista (ei nuijalla, vaan parisuhteeseen tähtäävässä mielessä).
Päällimmäisenä ajatuksissani on aivan pohjaton ihailu ja ihastus. Nämä veteraanit, ihmiset, olivat kuin kuka tahansa tai ei kuka tahansa, sillä he olivat pääsääntöisesti poikkeuksellisen mukavia ja leppoisia. Mutta ennen muuta he olivat yksilöllisiä ihmisiä. Olen niin häkeltynyt ja hämmentynyt kohtaamisista, että minun on vaikea maalata tunteitani sanoiksi.
Viimeisenä haluan jakaa kanssanne ajatuksen ja elämän asenteen, josta keskustelin eilen Martta nimisen veteraanin kanssa: Martta kertoi minulle, että hänellä ei tuo muisti enää oikein tahdo toimia. Siihen minä, että niinhän se monilla vanhemmilla ja vähän nuoremmillakin tahtoo olla, mutta eikö se toisaalta ole hyvä niin ei paina mieltä ikävät kokemukset, kun ei joudu muistamaan huonoja asioita. Siihen Martta totesi: No kun ei minulla ole kuin hyviä muistoja. Minulle on aina käynyt vaan mukavia asioita.
 

lauantai 25. huhtikuuta 2015

25415

Ja äkkiä he näkivät ensimmäisen perhosen. Jokainenhan tietää, että jos ensimmäinen perhonen jonka näkee on keltainen, niin kesästä tulee hauska. Jos se on valkea, tulee vain rauhallinen kesä. (Mustista ja ruskeista perhosista on turha puhua, se on aivan liian surullista)
Tove Jansson: Taikurin hattu
Treenailimme Moonan kanssa tänään huikaisevan kauniissa huhtikuun auringossa. Hymyilyttää iloinen tammani, joka on päivä päivältä notkeampi, rennompi ja yhteistyöhaluisempi. Materialistinen hyvä mieli tulee uudesta kypärästä ja Moonan vanhoista uusista suitsista. Näillä neiteillä kimaltelee otsan timantein. Kotimatkalla äkkäsimme kesän ensimmäisen perhosen. Keltainen sitruunaperhonen. Uskottaisko, että kesästä tulee hauska?

keskiviikko 22. huhtikuuta 2015

22415

Kiitos kuolemanpelosta.
 
 
Reilu kuukausi sitten olisin saattanut harmistua kurittomasta ponista. Olisin saattanut ottaa itseeni, koska hevoseni ei toiminut mielestäni tarpeeksi kevein avuin. Minua olisi saattanut kismittää, koska menomme ei ollut tyylikästä.
 
Toisin on nyt. Vielä pari viikkoa sitten vuodatin kyynelpuroja sellaisella voimalla, että silmät olivat huuhtoutua päästä. Pelkäsin kuollakseni Moonan hengen puolesta. Yritin kaikin keinoin saada hevoseni syömään edes jotain. Hoin mielessäni toivetta anna sen jäädä henkiin, anna sen jäädä henkiin. Ensimmäistä kertaa tietoisuuteeni iskettiin ajatus; saatan menettää Moonan ihan oikeasti juuri nyt ilman ennakkovaroitusta. Kuolemanpelko oli vavisuttava ja musertava kokemus. Tunsin itseni avuttomammaksi kuin koskaan ennen. Olin vastatusten pelon kanssa, jota en osannut hallita millään tavalla.
 
Onnekseni Moona on toipunut upeasti. Kropaltaan hän on vielä lihaslaiha ja voimaton, mutta mieleltään oma virkeä ja iloinen itsensä. Tai jos mahdollista vekkulimpi ja touhukkaampi kuin ennen sairautta. Kuoleman- ja menettämisenpelon tunteet ovat vielä niin lähellä, että tämä elinvoima ja ilo vääristyvät silmissäni VALTAVIKSI.

Hyppäsimme eilen Moonan kanssa ensi kertaa sairauden jälkeen. Moona etenee jokaisen esteen jälkeen hervotonta pukkilaukkaa silkasta innosta. Minä saan todellakin keskittyä etten tipahda selästä. En minä pukittelun takia suistuisi satulasta, vaan hysteerisen hihitykseni. Nauru on merkki siitä pohjattomasta kiitollisuudesta ja riemusta, joka saa valtavat mittansa peilautuessaan lähimenneisyyden kauhuista. Nyt ei tulisi mieleenikään murjottaa kurittomuuden tai holtittomuuden takia.

maanantai 20. huhtikuuta 2015

20415

Rakas päiväkirja sairastuin viikonloppuna. Koulutusjakso töiden päälle perjantaina ja lauantaina sekä sunnuntaina useamman tunnin kestänyt räntäsateessa töröttäminen eivät erityisemmin kohentaneet terveyttäni. Kipeänä olessa minulla on taipumus kaivaa itselleni murhemonttua, jossa on sopivaa rypeä itsesäälissä ja -inhossa. Uuden viikon aloituksessa ei ollut muuta lohdullista kuin se, että huonommin ei ainaakaan voinut mennä.
Odotuksista ja tukkoisesta nokasta huolimatta minulla on ollut loistava aamu.
1. Paistoimme russeleiden kanssa riisipiirakoita.
2. Huruttelimme tsekki-ihmeelläni viemään piirakoita mummolaan. (Halla oli ekaa kertaa autossa ja hihnassa. Neiti käyttäytyi esimerkillisesti [happy bones herkkujen ja mummon keksien voimalla] ja ehti jolista puolentoista minuutin automatkasta vain minuutin verran.)
Mitä tästä opimme?
Älä koskaan aliarvioi koirien ja mummojen voimauttavaa vaikutusta.
 

torstai 16. huhtikuuta 2015

16415

Kenet tahansa saa kestämään luonaan kahleissa.
Monet saa luokseen houkuttelemalla, viimeistään hieman lahjomalla.
Uhkailu ja kiristäminen tehoavat arkajalkoihin.

Mutta parasta on vapaus tulla luokse ja jäädä seuraan omasta valinnasta.

Tänään se juoksi pukkilaukkaa tarhan peränurkasta portille kun huusin lähdetäänkö.

keskiviikko 15. huhtikuuta 2015

15415

Neljätoistavuotiaana luulin, että elämästään on rakennettava etukäteen tarkka suunnitelma; pohjapiirros, jonka toteutuksessa ei ole neuvotteluvaraa. Ysiluokkalaisena olin päättänyt, että hyppään seivästä olympiakisoissa Lontoossa vuonna 2012.
En hypännyt.
Parikymppisenä olisin halunnut hävitä tomuna tuuleen. Kadota katseilta. Muuttua olemattomaksi. Olin varma, että saan kuoletettua oman elämäni nälkiintymisellä parissa vuodessa.
Olin väärässä taas.
Onneksi.
Elämäänsä voi suunnitella, mutta yksi vain on varmaa.
Suunnitelmat muuttuvat. Elämä muuttuu. Me muutumme.
Vaikka Spice Girls oli minusta parasta ikinä ollessani seitsemän, ei ole väärin, että nyt tykkään fiilistellä Coldplayta.
Suunnitelmien muuttaminen vaatii aina luopumista vanhoista toimintatavoista. Lasi on tyhjennettävä ennen uudelleen täyttämistä. Pelko kuuluu asiaan, kun siirrytään ennalta tutkimattomille alueille. Rohkeutta on mennä sinne pystypäin pelon läsnäolosta huolimatta. Muutos suunnitelmissa ei ole yksiselitteisesti epäonnistumista. Menneisyyden arvostamisen ei saisi antaa kahlita itseä. Olisi hienoa oppia nauttimaan tästä hetkestä tällaisena, vaikkei se olisikaan ihan suunnitelmien mukainen.
 

maanantai 13. huhtikuuta 2015

13415

Minä en ollut tytär, joka lauloi enkelikuorossa koulun joulujuhlassa. Halusin olla mielummin paimen, yksi poikien joukossa. Kun lauloin, en laulanut tuiki tuiki tähtöstä. Rallatin mieluummin Kersantti Karoliinaa. Minua ei voinut viedä yökylään hyvillä mielin. Podin kamalaa koti-ikävää ja kertoja on enemmän kuin yksi ja kaksi, kun äiti tai iskä joutui hakemaan minut kotiin keskellä yötä milloin mistäkin. En tuonut vanhemmilleni kymppien koristamia englanninkokeita. Minua kiinnosti paljon enemmän juosta suunnistusrata nopeammin kuin kukaan muu luokkalaiseni tai hypätä pidemmälle kuin muut. En tehnyt kauniita taidekuvia kuvamataidon tunneilla. Minä piirsin vain hevosia. Yläasteella olin pyytämässä lomapäiviä vähintään kerran kuussa. Perjantait sujuivat useimmiten urheiluleireillä. Äiti ja iskä joutuivat kuskaamaan minua pitkin Suomea milloin nelimetristen putkien kanssa, milloin nelijalkaisen kaviokkaan kanssa. Kiitoksena usein vain itkua ja hampaitten kiristystä ja lohduttelijan rooli  kun kaikki-ei-ollut-mennyt-Viivin-suunnitelmien-mukaan (lue: en ollut paras). En ollut se viiden ällän tyttö, jonka valkolakista vanhemmat voivat ylpeillä. Hädin tuskin selvisin hengissä läpi lukiosta. Lisäksi sairastutin vanhempani huolesta syömättömyydelläni ja kyvyttömyydelläni olla autettuna. En ollut se nuori nainen, joka oli omillaan heti täysi-ikäisenä. Iskä ja äiti joutuivat hankkimaan minulle asunnon opiskelukaupungista ja opiskelujen päätyttyä he sietävät minua väliaikaisratkaisun takia taas nurkissaan.
Äiti ja iskä eivät saaneet minusta pientä prinsessaa, vaan levottoman ja jääräpäisen tyttären, joka menee ja tulee tuuli hiuksissaan. Olen saanut valtavasti elämältä, vaikka se ei olekaan ollut ”se tavallisen kaavan” -mukainen. Minun äitini ja iskäni ovat aina kannustaneet minua uskomaan unelmiini. He eivät ole koskaan sanoneet: Viivi sinun pitää…, vaan he ovat sanoneet: Viivi kuuntele sydäntäsi…He eivät ole paistaneet minulle valmista elämäni kermakakkua, vaan he ovat antaneet summittaisen reseptin, jonka olen saanut itse varioida omannäköisekseni. Aikuistuttuani olen tajunnut, miten suurta rakkautta vanhempani ovat osoittaneet minua kohtaan asettamalla rajoja. Vaatii elämää suurempaa ymmärrystä ja suoraselkäisyyttä sanoa EI lapselle, joka ei ymmärrä sanan suomaa omaa etua juuri sanomisen hetkellä. Se, että ei saa kaikkea aina halutessaan, ei ole kiusaamista, vaan todellista elämään. Olen kiitollinen, että minut on opetettu ymmärtämään elämän rajallisuutta sekä nauttimaan siitä, mitä minulla on. Lisäksi minua on ohjattu tekemään aina parhaani. Vanhempani ovat opettaneet minut nöyräksi, arvostamaan elämää.


Olen kiitollinen vanhemmilleni ja vaikka aina sitä ei tule sanotuksi niin voisin sanoa heille jokaikinen päivä Rakastan teitä.


sunnuntai 12. huhtikuuta 2015

12415

Usko. En nyt puhu uskosta Jumalaan, vaan uskosta itseeni ja siihen mitä teen päivittäin. Tänään juokseminen ei tuntunut kovinkaan lennokkaalle. Mikä kuitenkin maalaa hymyn huulilleni, vaikka juoksu on vielä kankeaa? Hölkkäilimme Moonan kanssa ulkokentällä upeassa huhtikuun auringonpaisteessa kylpien. Moona oli hieman raskas ja jähmeä, mutta huomattavan rento ja tyytyväinen. Mikä saa kasvoni loistamaan, vaikka ratsuni ei vielä liikukaan höyhenen lailla ja käänny ketterästi pelkällä ajatukseni voimalla?
Usko tekee minusta tyytyväisen. Vallitseva tilanne ei ole täydellinen. Luottamus siihen, että olen  kuitenkin oikealla tiellä, on ehtymätön voimavara. Usko parempaan tulevaisuuteen ei ole staattinen tila, vaan vaatii jatkuvaa työstämistä. Uskoa on ruokittava. Uskon lempiruokaa ovat positiivisuus, luottamus, kurinalaisuus omia tekemisiä kohtaan sekä kyky nauraa itselle. Voiton ja onnistumisten hetkellä usko ruokkii itse itseään. Arki ja epäonnistumiset taas punnitsevat uskon lujuuden ja omien siipien kantovoiman. Minä uskon siihen, että työ palkitsee tekijänsä joka päivä kunhan teen kaikkeni ja aina niin hyvin kuin pystyn. Työ on mielekästä tavoitteiden ollessa kirkkaana silmissän. Tietenkin epäuskon hetkiä tulee. Niinä hetkinä nousee päärooliin armollisuus itseä kohtaan ja kyky unohtaa. Epäonnistumiset on jätettävä omaan arvoonsa. Silmät on pidettävä tiukasti kiinnitettyinä päämääriin.

Vaikka tänään juoksu tuntui kankealla ja Moonan vire oli hieman jähmeä, nautin aivan suunnattomasti juoksemisesta ja ratsastamisesta. Uskon, että olen oikealla tiellä. 
Olen kovin onnekas, kun saan tehdä rakastamiani asioita.

torstai 9. huhtikuuta 2015

9415

Reilu kuukausi sitten minua harmitti jäinen ratsastuskenttä. On ikävää joutua ratsastaamaan vain käynti. Eilen olin pakahtua riemusta kun sain ratsastaa edes käyntiä hevosellani. Moonan ruokahalu ja yleinen vointi ovat kohentuneet silmissä. Olen loputtoman onnellinen, että pystyn ylipäätään ratsastamaan.

Viisitoistavuotiaana olin valmis antamaan mitä tahansa, jos painaisin alle 55 kiloa. Olin vilpittömästi sitä mieltä, että olisin onnellisempi, kauniimpi, parempi kevyempänä. Halusin olla niin kuin muutkin - samanlainen ja sopiva. En halunnut olla outo läski, joka saavuttaa huonoja tuloksia urheilussa ja ratsastuksessa sekä näyttää rumalle kaikissa vaatteissa. Minusta tuntui, että kaikki muut olivat hoikkia ja sitä kautta onnellisia, menestyviä ja pidettyjä. Tänään tiedän, että onnellisuus, sopivuus ja pärjääminen eivät ole verrannollisia painokiloihin. Yksikään luku ei ole maaginen onnellisuuden raja. Nykyään painan alle 50 kiloa ja silti minulla on "olenihanhitonkettuuntunutitseenijaulkonäkööni"-päiviä. Painaisin aivan mieluusti yli 50 kiloa. 

Luulen, että ongelmana on todellisen ja ainoastaan ajatuksen tasolla toteutuvat ideaalin välillä oleva kuilu. Luomme päässämme ihannetilanteita. Sopivaa painolukemaa. Täydellistä harjoitustilannetta. Virheettömästi tottelevaa hevosta. Ihanteellisesti muotoutuneita pakaroita. Kauniita kasvonpiirteitä. Ihanne hiipii katseeseemme. Vertaamme itseämme ja elämäämme ihanteeseen. Yksi on kuitenkin varmaa: ihanteeseen verrattuna olemme aina erilaisia, riittämättömiä.

Ideaalit saattavat sokaista. Sokeana ei voi nähdä hetken kauneutta ja onnellisuutta.

Minun elämäni hyvisjuttuja:
1. Just sopiva tällaisena
2. Ratsastaminen Moonalla
3. Hapsu Halise Halipulla pieni ihana russelilapsi