lauantai 27. joulukuuta 2014

271214

Minulla oli eilisiltana olo, jolloin mieluiten mönkisin peiton alle, tihrustaisin itkua ja kuuntelisin Coldplayta. Mikään ei elämässä ole kamalan huonosti, mutta silti on selittämättömän ontto olo ja itketykselle ei tule loppua. Teki mieli kirjoittaa ajatuksia ylös ja julkaista ne täällä blogissa. Seuraava ajatus oli, voinko julkaista tuollaista marmatus-surkutus-valitusta? Olen rehvakkaasti julistanut, että haluan jakaa täällä iloa. Olen halunnut omalta osaltani olla ilontuoja, kun tässä maailmassa saa kuulla niitä kurjia juttuja muutenkin ihan tarpeeksi. Olenko kusettaja, jos tuon näkyväksi vain onnenhetket? Miksi kipeistä asioista tuntuu paremmalle vaieta?

Mietin aika kauan noita juttuja. Päädyin siihen, että en halua purpattaa täällä omia ahdistuksiani. Vaikka negatiivisuusjuttujen purkaminen kirjoittamalla helpottaa minun oloani, tuskin niiden lukeminen tekee kenestäkään eheämpää. Voin terapoida itseäni ilman toisten vaivaamista. Sen sijaan voin vaivata teitä sillä, että eilisiltainen 60 kilometriä päämäärätöntä autolla ajelua Coldplayn pauhatessa jatkettuna muumiäänikirjalla ja yöunilla tekee ihmeitä. Synkimpien hetkien jälkeen aamuhämäräkin näyttäytyy heleän vaaleana.

torstai 25. joulukuuta 2014

251214

Keneen voin luottaa?
Pärjäänkö?
Osaanko?
Olenko riittävä?
Meihin ihmisiin on ohjelmoitu tarve miellyttää muita. Emme pelkästään halua tulla hyväksytyksi, vaan haluamme olla ihailtuja, jopa kadehdittuja. Jaamme kuvia ja toivomme tykkäyksiä. Ehostamme itseämme ollaksemme enemmän ihanteellisen ihmisen näköisiä. Olemme tehokkaita, toimeliaita ja aina menossa, koska luulemme, että se on hyvän ja ihaillun ihmisen mitta.
Ihailun ja miellyttämisen labyrintistä on vaikea löytää ulos. Omalla toiminnallamme luomme maailmaa, joka ruokkii itse itseään. Teemme maailmaa, jossa aina olisi pikkaisen parempi olla hieman enemmän.
Minulla on paikka, jossa ei ole näitä pakkoja tai velvoitteita. Lapsena en ymmärtänyt kuinka erityislaatuista oli saada juosta notkon yli toiseen auringonkeltaiseen taloon milloin tahansa. Minun ja veljeni ei ole koskaan tarvinnut viettää yksinäisiä iltapäiviä koulun jälkeen. Koulutaksi ei kuljettanut meitä kotiin, vaan naapuritaloon, jossa odotti aina välipala, jota sai syödä kammarissa Bonanzaa katsellen. Tänä päivänäkään siellä ei tarvitse yrittää olla jotain. Ei enempää. Ei parempi. Ei tarvitse esittää. Valehtelu ja kaikenlaiset vippaskonstit ovat turhia ja tarpeettomia. Siellä minut tunnetaan sellaisena kuin todella olen. Siellä on tunnettu minut aina (tässä tapauksessa aina tarkoittaa koko Viivin tähänastista ihmisikää). Sanoisinpa tai tekisinpä siellä mitä tahansa siitä pidettäisiin. Toisista tekemisistä enemmän (piirakanpaisto, valmistuminen) ja toisista vähemmän (uusi villinpuoleinen ratsutettava, yötä myöten autoreissu Helsinkiin).
Minua on siunattu maailman turvallisimmalla, rakastavimmalla ja kannustavimmalla mummolalla.

Mummo <3 Ukko <3 Kiitos 

keskiviikko 24. joulukuuta 2014

241214

Nämä sanat on jo kulutettu loppuun: en tarvitse lahjoja. Pidän kuitenkin ajatuksesta, toisten muistamisesta. Sanattomista viesteistä, joiden tarkoituksena on kertoa: olet minulle tärkeä, välitän sinusta. Siksi otan lahjat ilolla vastaan, vaikken varsinaisesti mitään tarvitsekaan.
Erityisesti tänä jouluna haluan rauhoittua, olla läsnä. Ei velvoitteita. Olen tässä, hengittelen rauhallisesti ja se riittää.
Levollista joulua ystäväni!




lauantai 20. joulukuuta 2014

201214

: ) :


Joka ikinen minuutti. Joka ikinen tunti. Joka ikinen päivä. Voin valita kuinka suhtaudun elämääni. Turhaudunko yksinäisestä iltavuorosta, vai nautinko iltavuoron seesteisyydestä? Valitanko pitkistä työpäivistä vai olenko onnellinen siitä, että saan ansaita palkkaa, jolla elää? Ärsyynnynkö Moonan touhotuksesta, vai nautinko kymmenvuotiaan hevosen lapsekkaasta elämänilosta? Stressaanko treenaamattomuuden pehmittämästä kropasta vai olenko ylpeä hieman naisellisemmasta vartalosta?

Happiness can be found,
even in the darkest of times,
if one only remembers to turn on the light.
-Albus Dumbledore-

Elämä on valintoja.
-Viivi-
: ) :


maanantai 15. joulukuuta 2014

151214

Onko tänään uusi hieno mahdollisuus vai väistämätön kamppailu, josta tulee selvitä? Viimeinen puolivuotta on ollut elämässäni yhtä muutosta. Valmistuin. Olin työtön. Tein lyhyitä sijaisuuksia. Tein pitemmän sijaisuuden täysin vieraan aineen opettajana. Aloitin opiskelun personal traineriksi. Jouduin luopumaan ensimmäisestä lemmikistäni. Olen totutellut elämään uudelleen lapsuudenkodissani. Nyt olen töissä alalla, jota en ole opiskellut päivääkään. Lisäksi olen ollut epämääräisessä sairauskierteessä liki kolme viikkoa. Sairaus ja liikkumattomuus tekevät kropasta vieraan tuntuisen.
Näiden mullistusten keskellä heitin itselleni kysymyksen: Olenko onnellinen? … liian pitkä hiljaisuus. Mitä ylipäätään on olla onnellinen? Jälleen hiljaista. Aihe tarvitsee selvitystä. Ajattelen liian vaikeasti, jos en osaa sanoa, mitä minulle on onnellisuus.
Piru perkule nainen. Laske rimaa. Älä yritä sanoa mitään ylevää ja maailmoja mullistavaa. Sinä tiedät itsesi parhaiten. Sinä tiedät mikä on onnellisuutta sinulle. Tieto saattaa olla piilossa kiireen, epävarmuuden ja velvollisuuksien peiton alla, mutta siellä se on. Tarvitaan vain hieman penkomista ja pöllyytystä.

Minulle onnellisuus on levollisuutta. Tunne siitä, että maailma ei romahda, vaikka mokia sattuu.
Onnellisuus on nöyryyttä omaa tekemistä kohtaan. Se on uskoa, että rehellisellä suhtautumisella omaan tekemiseen on mahdollista siirtää miltei vuoria, ainakin mäkiä.
Onnellisuus on rohkeutta. Onnellisuus on välittämistä ja kohtaamista.
Lisäksi onnellisuus on vaniljakahvia aamulla ja keso-raejuustoa illalla. Onnellisuus on kainalossa röhnöttävä russeli ja leipäpaloja taskusta ryöstävä poni.



Nii-iin… taidan minä ollakin onnellinen. 

maanantai 1. joulukuuta 2014

11214

Kyllä Yölintu jo vuonna 2001 tiesi yhden elämän suurista totuuksista - Sitä saa mitä tilaa. Pätee täydellisen hyvin myös ratsastukseen. Olen ollut asteikolla ykkösestä kymppiin epätoivoinen vaihtelevasti siinä kutosen ja kasin hujakoilla Moonan kanssa. Tammani on ollut aivan ylivirittynyt ja normaaliakin keskittymiskyvyttömämpi. Työskentely on muistuttanut enemmän vapaapainia kuin ratsastusta.
Treenatessa itkupotkukiukkuraivari on ollut enemmän kuin lähellä. Tässä kohdassa pisteet miulle. Olen raivonnut vasta ratsastuksen jälkeen kotona, en kertaakaan hevoselle.
Muutokset elämässä, millä tahansa osa-alueella, tekevät selkeästi hyvää kaikelle. Vanhan työn loppuminen ja uuden aloitus, uusi PT-koulutusjakso sekä aivan karmaiseva flunssatauti ovat pistäneet pikkaisen ajattelemaan MYÖS ratsastamista.
En tottavie halua, että touhuaminen Moonan kanssa on tällaista kohellusta ja järjetöntä töytäilyä. Jos haluan muutosta, tarvitaan muutoksia toiminnassa. Keveys ja helppous ei löydy reuhaamalla ja motimutkaisuudella.
Tarvittiin monta hyppysellistä nöyryyttä ja useita lusikallisia uskoa, jotta uskalsin palata lähtöruutuun. Takana on muutamia harjoituksia, jotka sisältävät loputtomalta vaikuttavan määrän pysähdyksiä ja siirtymiä käyntiin sekä käännöksiä käynnissä löysin ohjin. Tänään jo muutamia ravia-askeleita. Tuntuu hyvälle ja keveälle, oikealle tielle. Puhutaanpa sitten ratsastamisesta, urheilusta, opiskelusta, työstä, parisuhteesta tai elämästä niin parasta on muistaa juuret. Ilman perustaa ei voi rakentaa ja joskus on vain palattava lähtöruutuun.
Ihan omaa huolimattomuuttani ratsastin hevosestani kiireisen ja raskaan. Nyt tilaan toiminnallani rentoa, keveää ja hyväntuulista.
kuva: Riina Laulajainen