maanantai 6. lokakuuta 2014

61014



Aluksi ajattelin, etten kirjoittaisi tästä blogissa. Liian henkilökohtaista. Liian omaa. Liian lähellä.

Olin 15-vuotias joutuessani liikenneonnettomuuteen ponini Kassun kanssa. Fyysisesti selvisin ruhjeilla. Kassu kuoli halvaantuneena onnettomuuspaikalle. Suhtauduin tapahtuneeseen niin dramaattisesti kuin vain teinityttö voi. Itkin ja itkin. Nukuin joka yö sinä keväänä Kassun loimeen kääriytyneenä. Maailma on siitä ihanan ihmeellinen, että se on olemassa ja se jatkaa alituista liikettään, vaikka me henkilökohtaisella tasolla kohtaisimme kuinka hirveitä asioita tahansa. Onnekseni minulla oli elämässäni paljon merkityksellisiä asioita menetetyn ystäväni lisäksi. Selvisin olosuhteisiin nähden hyvin. Ilmoitin kuitenkin tuolloin kevättalvella vanhemmilleni, että haluan itselleni koiran, ettei minun tarvitsisi olla yksin muuttaessani opiskelemaan. Olin hyvissä ajoin liikkeellä, sillä tarkoitukseni oli asua seuraavat kolme vuotta kotona ja opiskella kotikuntani lukiossa. Muutto omilleen oli siis suunnitteilla aikaisintaan kolmen ja puolen vuoden kuluttua. Tiesin täysin millaisen koiran halusin. Lapsuudessa ratsastuksenopettajallani oli pikkuinen jackrussellinterrieri Tessa, joka kulki usein opettajan mukana talleilla. Minä halusin itselleni samanlaisen. Etsimme koko kevään ja alkukesän sopivaa pentua. Olin epätoivoinen. Itkin äitille moneen kertaan, etten saisi ikinä omaa koiraa. 
Lopulta minua onnisti. Lahdesta löytyi kasvattaja, joka joutui luopumaan pienestä russelipennusta, jonka oli aikonut jättää itselleen. Äiti käytti kaikki puhujanlahjansa vakuutellakseen kasvattajan siitä, että olisimme sopiva perhe pienelle russelilapselle. Päivää myöhemmin olimme Lahdessa. Minusta oli tullut koiranomistaja. Tuosta päivästä alkoi kaksi hyvin erityislaatuista suhdetta. Ensinnäkin minun taipaleeni Helgan kanssa. Toiseksi ystävyys Helgan kasvattajan kanssa. Molemmista on seurannut arviolta miljoona plus yksi erilaista elämääni rikastuttanutta kokemusta ja elämystä. Tähän kohtaan ei mahdu edes esipuhe tarinoille, jotka saivat alkusysäyksensä tuolloin kesällä 2005. Helgan ja minun yhteiset vuodet ovat olleet täynnä ihania hetkiä.
Kuukausi sitten Helga alkoi laihtua rajusti ja menettää ruokahaluaan. Muuten Helga oli oma aurinkoinen itsensä. Halusin kuitenkin varmuuden vuoksi käyttää Helgan tutkittavana. Eläinlääkäri totesi maksasairauden sekä tulehduksen haimassa. Sairauden olivat hoidettavissa ruokavalion muutoksella. Parissa viikossa Helga sai painoaan takaisin ja vaikutti kaikin puolin hyvinvoivalta. Tapahtui dramaattinen käänne. Yhtäkkiä Helga kieltäytyi täysin syömästä. Helgan suuri intohimo broileripullatkaan eivät maistuneet. Parissa päivässä pikkuinen koirani kuihtui silmissä ja jaksoi ainoastaan nukkua. Onneksi en ollut töissä. Käytännössä katsoen makasin Helgan kanssa kaksi päivää lattialla peittojen sisällä. Odotimme torstaiaamua pelonsekaisin tuntein. Toivoin parasta, mutta samalla pelkäsin pahinta. Aamu oli kauniin kuulas. Uupunut pikkupotilaani jaksoin innostua valtavasti, kun kannoin matkaboxin esiin. Helga rakasti matkustamista ja oli aina valmis reissuun. Lääkärin diagnoosi oli musertava. Kolmessa viikossa Helgan vatsaan oli kasvanut pesäpallonkokoinen kasvain. Ärhäkän kasvaimen takia Helga ei kyennyt syömään, vaikka olisi halunnut. Syöpää olisi mahdotonta leikata, sillä se oli levinnyt sisäelinten ympärille.
Olimme asuneet Helgan kanssa yhdessä koko nuoruuteni ja aikuisuuteni. Nyt oli tullut hetki, jota olin pelännyt. Hetki, jolloin osoitetaan suurin mahdollinen rakkaus. Rakkautta on helppo osoittaa halaamalla, paijaamalla ja pussaamalla, mutta luopuminen… se on minusta kaikkein kivuliain ja perimmäisin tapa ilmaista minä rakastan sinua. Olisin toivonut meille vielä monta yhteistä hetkeä. Olisin halunnut, että Helga olisi saanut lähteä ilman kivuliasta sairautta. En halunnut pitkittää pikkuiseni kipuja. Minun velvollisuuteni oli sysätä omat tuntemukseni sivuun. Luopuminen on aina vaikeinta niille, ketkä jäävät. Eivät hautajaiset ole surullisia vainajille, vaan omaisille. Helga nukkui pois minun ja äitini rapsutellessa ja jutellessa sille. Ikävä tuntuu lohduttomalle ja kaipaus äärettömälle, mutta samalla olen kiitollinen yhteisistä hetkistä. Onneksi minulla on Hilda, hevoset ja paljon puuhaa, jotka pitävät minut kiinni elämässä. Ne eivät vähennä Helgan muistoa, vaan hiovat siitä entistäkin kauniimman jalokiven.

4 kommenttia:

  1. Ihana teksti vaikka aihe onkin raskas <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos <3 Usein raskaat aiheet synnyttävät vahvoja tunteita, joista taas syntyy vahvoja ja vaikuttavia ajatuksia teksteihin.

      Poista
  2. Helga on onnekas, kun se on saanut elää elämänsä rakastavassa kodissa. Tuo päätös oli varmasti raskas, mutta oikea. Osanotot ja voimia suruun!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kauniista sanoista ja myötäelämisestä <3

      Poista

Kiitos, jättämäsi jälki ilahduttaa meitä kovasti!