keskiviikko 22. lokakuuta 2014

221014



Kolme päivää kuuden viikon ussa-psyka-fyssa-open sijaisuutta takana. Mitä mietit? kysyy facebook. Väsyttää ja turhauttaa. Käyn joka ilta aiemmin nukkumaan ja silti joka aamu olen väsyneempi kuin eilen. Turhauttaa, koska en ehdi valmistella tunneista mielenkiintoisia. Jos olisin Viivi-kuustoista-vee, sanoisin Viivi-opelle: ”Kuule nää siun tunnit on ihan sairaan puuduttavia. Sie et edes oo sanonu miulle mitään, vaikka oot pitäny miulle jo neljä tuntia. Luulen ettet huomaisi, vaikka puuttuisin tunnilta”
Inhottaa, kun en tiedä tarpeeksi. Haluaisin auttaa oppilaita kiinnostumaan, innostumaan ja oppimaan. Totuus on, että kaikki aika (niin koulussa kuin koulun jälkeen) menee siihen, että saan edes jotain kyhättyä kasaan. Tiedän, ettei kaikkeen tarvitse pystyä ja opettajana ei tarvitse hallita kaikkea, mutta silti haluaisin niin kovasti olla enemmän ja parempi. En itseni takia, vaan noitten ihmisten, joiden aikaa varastan. Oppilaiden takia toivoisin pystyväni tarjoamaan edes pikkuisen mielenkiintoisempia ja helppotajuisempia oppitunteja. Olo ei ole sen avuttomampi kuin jalattomalla ihmisellä, joka yrittää luistella. 
Lainaisiko joku miulle jalkaproteeseja ja luistimia? 

keskiviikko 15. lokakuuta 2014

151014


Minä en usko sängyn alla asuviin mörköihin. Toinen juttu ovat ne, jotka ovat majoittuneet ihmisten mieliin. Aivoihin pesiytynyt mörkö ei vaihda residenssiään, vaikka sille huutaisi kitarisat valkoisena ET OLE TODELLINEN ET OLE TODELLINEN ET OLE TODELLINEN! Pelot ovat todellisia, vaikka kanssaeläjät eivät niitä näkisikään.
Kohtasin tänään pelkoa. Pelko ei ollut omani, vaan toisen ja siksi minulle erityisen haasteellinen pala purtavaksi. Olen perusluonteeltani kohtuullisen arka ja olen elämäni aikana kohdannut useamman kerran opettajia ja valmentajia, jotka ovat vähättelemällä pelkoni todellisuutta aiheuttaneet ahdistusta ja pahaa oloa. Koska minä olen itkenyt pelon jumiuttamin aivoin, tiedän, että pelkäävä ei pysty maksimaaliseen suoritukseen. Pelko on neliraajahalvaus ja aivojen ylikuormitustila yhtä aikaa. Pelkäävä ei opi. Pelkäävää on turha opettaa.
Minä haluan olla opettaja ja valmentaja, jonka tunneilla saa ja pitää sanoa minä en uskalla. Haluaisin olla niin luotettava, että minulle voi sanoa nekin asiat, joita ei halua sanoa. En tietenkään toivo, että toimintani takia oppilaitteni luottamus heidän omiin kykyihinsä horjuu. Joskus kuitenkin asiat eivät mene niin kuin on suunniteltu ja niissä tilanteissa haluaisin olla siinä määrin luotettava, ettei pelkoa tarvitse häpeillä. Uskon, että pelot on voitettavissa avoimuudella ja puhumalla, ei peittelemällä ja vähättelemällä.
Tänään yhtä pientä ratsastajaa pelotti. Kysyin pelottaako? Sain myöntävän vastauksen. Olin surullinen pelosta, mutta onnellinen ratsastajan rohkeudesta ja luottamuksesta minuun. Puhuimme pelosta ja sen syistä. Vedimme henkeä, rauhoituimme kaikki; minä, ratsastaja ja poni. Nuoren ratsastajan ei ollut pakko yrittää uudelleen, mutta hän halusi. Pääsimme lopettamaan onnistuneeseen harjoitukseen. Olin niin onnellinen niin itseni kuin ratsastajankin puolesta.
Minä en välitä siitä montako ruusuketta oppilaani saavat kilpailuista tai kilpailevatko he ylipäätään ollenkaan. Minä välitän siitä, että voisin auttaa heitä ymmärtämään hevosiaan paremmin ja sitä kautta nauttimaan elämästä hevostensa kanssa. 


sunnuntai 12. lokakuuta 2014

121014

Onko menestyäkseen oltava lahjakas? Kannattako edes yrittää, jos mieltää itsensä lahjattomaksi? Kuulin tänään Yle Puheen luovuutta ja lahjakkuutta käsitelleestä radio-ohjelmasta hienon vertauksen: Ajatellaan maratonjuoksua. Voimme ajatella, että lahjakas juoksija saa lähdössä etuottoa tavisjuoksijoihin parin kolmen minuutin verran. Kuinka moni maraton ratkaistaan muutaman ensimmäisen juostun kilometrin aikana? Hyvin harva, jos yksikään. Kyllä, muutama etuminuutti saattaa helpottaa matkaa, mutta se ei ole ratkaisevaa. Eniten lopputulokseen vaikuttaa suurin osa matkasta ei muutama hassu alkumetri.
Minuun nuo ajatukset upposivat tänään kuin kylmä kokis janoiseen. Saimme Moonan kanssa paljon kehuja valmentajaltamme. Minulla oli super-fiilis koko treenin ajan. Onnistumisia ja selkeää kehitystä.
Minä olen luonnostaan äkkipikainen, jopa hätäinen, lisäksi hyvin rytmitajuton sekä hieman arka. Ei ollenkaan hyviä ominaisuuksia esteratsastajalle. Moona on syntynyt persjalkaisena ja malttamattomana jäpittäjä-sählääjänä. Ei kovin toivottavia esteratsun ominaisuuksia.
MUTTA myö ollaan treenattu aika hiton paljon ja aika pirun monta vuotta. Ja nykyään myö ollaan ihan hyviä, vaikka itse sanotaankin. Edelleen meillä on paljon kehitettäviä osa-alueita - kaikilla on, jos ja kun haluaa olla parempi - ja myöhän halutaan. Päivän pointtina on, että paljon on itsestä kiinni. Lahjakkuus on etuoikeus, muttei välttämättömyys onnistumisen poluilla.
Kuva: Jouko Behm

maanantai 6. lokakuuta 2014

61014



Aluksi ajattelin, etten kirjoittaisi tästä blogissa. Liian henkilökohtaista. Liian omaa. Liian lähellä.

Olin 15-vuotias joutuessani liikenneonnettomuuteen ponini Kassun kanssa. Fyysisesti selvisin ruhjeilla. Kassu kuoli halvaantuneena onnettomuuspaikalle. Suhtauduin tapahtuneeseen niin dramaattisesti kuin vain teinityttö voi. Itkin ja itkin. Nukuin joka yö sinä keväänä Kassun loimeen kääriytyneenä. Maailma on siitä ihanan ihmeellinen, että se on olemassa ja se jatkaa alituista liikettään, vaikka me henkilökohtaisella tasolla kohtaisimme kuinka hirveitä asioita tahansa. Onnekseni minulla oli elämässäni paljon merkityksellisiä asioita menetetyn ystäväni lisäksi. Selvisin olosuhteisiin nähden hyvin. Ilmoitin kuitenkin tuolloin kevättalvella vanhemmilleni, että haluan itselleni koiran, ettei minun tarvitsisi olla yksin muuttaessani opiskelemaan. Olin hyvissä ajoin liikkeellä, sillä tarkoitukseni oli asua seuraavat kolme vuotta kotona ja opiskella kotikuntani lukiossa. Muutto omilleen oli siis suunnitteilla aikaisintaan kolmen ja puolen vuoden kuluttua. Tiesin täysin millaisen koiran halusin. Lapsuudessa ratsastuksenopettajallani oli pikkuinen jackrussellinterrieri Tessa, joka kulki usein opettajan mukana talleilla. Minä halusin itselleni samanlaisen. Etsimme koko kevään ja alkukesän sopivaa pentua. Olin epätoivoinen. Itkin äitille moneen kertaan, etten saisi ikinä omaa koiraa. 
Lopulta minua onnisti. Lahdesta löytyi kasvattaja, joka joutui luopumaan pienestä russelipennusta, jonka oli aikonut jättää itselleen. Äiti käytti kaikki puhujanlahjansa vakuutellakseen kasvattajan siitä, että olisimme sopiva perhe pienelle russelilapselle. Päivää myöhemmin olimme Lahdessa. Minusta oli tullut koiranomistaja. Tuosta päivästä alkoi kaksi hyvin erityislaatuista suhdetta. Ensinnäkin minun taipaleeni Helgan kanssa. Toiseksi ystävyys Helgan kasvattajan kanssa. Molemmista on seurannut arviolta miljoona plus yksi erilaista elämääni rikastuttanutta kokemusta ja elämystä. Tähän kohtaan ei mahdu edes esipuhe tarinoille, jotka saivat alkusysäyksensä tuolloin kesällä 2005. Helgan ja minun yhteiset vuodet ovat olleet täynnä ihania hetkiä.
Kuukausi sitten Helga alkoi laihtua rajusti ja menettää ruokahaluaan. Muuten Helga oli oma aurinkoinen itsensä. Halusin kuitenkin varmuuden vuoksi käyttää Helgan tutkittavana. Eläinlääkäri totesi maksasairauden sekä tulehduksen haimassa. Sairauden olivat hoidettavissa ruokavalion muutoksella. Parissa viikossa Helga sai painoaan takaisin ja vaikutti kaikin puolin hyvinvoivalta. Tapahtui dramaattinen käänne. Yhtäkkiä Helga kieltäytyi täysin syömästä. Helgan suuri intohimo broileripullatkaan eivät maistuneet. Parissa päivässä pikkuinen koirani kuihtui silmissä ja jaksoi ainoastaan nukkua. Onneksi en ollut töissä. Käytännössä katsoen makasin Helgan kanssa kaksi päivää lattialla peittojen sisällä. Odotimme torstaiaamua pelonsekaisin tuntein. Toivoin parasta, mutta samalla pelkäsin pahinta. Aamu oli kauniin kuulas. Uupunut pikkupotilaani jaksoin innostua valtavasti, kun kannoin matkaboxin esiin. Helga rakasti matkustamista ja oli aina valmis reissuun. Lääkärin diagnoosi oli musertava. Kolmessa viikossa Helgan vatsaan oli kasvanut pesäpallonkokoinen kasvain. Ärhäkän kasvaimen takia Helga ei kyennyt syömään, vaikka olisi halunnut. Syöpää olisi mahdotonta leikata, sillä se oli levinnyt sisäelinten ympärille.
Olimme asuneet Helgan kanssa yhdessä koko nuoruuteni ja aikuisuuteni. Nyt oli tullut hetki, jota olin pelännyt. Hetki, jolloin osoitetaan suurin mahdollinen rakkaus. Rakkautta on helppo osoittaa halaamalla, paijaamalla ja pussaamalla, mutta luopuminen… se on minusta kaikkein kivuliain ja perimmäisin tapa ilmaista minä rakastan sinua. Olisin toivonut meille vielä monta yhteistä hetkeä. Olisin halunnut, että Helga olisi saanut lähteä ilman kivuliasta sairautta. En halunnut pitkittää pikkuiseni kipuja. Minun velvollisuuteni oli sysätä omat tuntemukseni sivuun. Luopuminen on aina vaikeinta niille, ketkä jäävät. Eivät hautajaiset ole surullisia vainajille, vaan omaisille. Helga nukkui pois minun ja äitini rapsutellessa ja jutellessa sille. Ikävä tuntuu lohduttomalle ja kaipaus äärettömälle, mutta samalla olen kiitollinen yhteisistä hetkistä. Onneksi minulla on Hilda, hevoset ja paljon puuhaa, jotka pitävät minut kiinni elämässä. Ne eivät vähennä Helgan muistoa, vaan hiovat siitä entistäkin kauniimman jalokiven.