torstai 18. syyskuuta 2014

18914

Kävin tiistaina elokuvissa. Leffaseuranani olivat iskä ja mummo. Katsoimme Mielensäpahoittajan. Antti Litja on mieletön näyttelijä ja Tuomas Kyrö on hulvaton kirjailija. Pidin elokuvasta, joka herätti minussa mielenkiintoisia ajatuksia. Miksi vanha kärttyinen ukko saa sadat ja tuhannet suomalaiset raahautumaan elokuvateattereihin ja ostamaan kirjoja? Luulen, että Mielensäpahoittaja on suomalaisille eräänlainen life coach. Tiedätkö tv-sarjan Dieetit vaihtoon? Sarjassa ylipainoinen britti lennätetään Yhdysvaltoihin tapaamaan megalomaanisen valtavaa yli 300-kiloista jenkkiä, jonka rinnalla läskibritti on kohtuullisen solakka. Tarkoituksena on avata läskibritin silmiä. Jenkki on britille tulevaisuuden kauhuskenaario; mahdollinen tulevaisuus, jos britti jatkaa samaan malliin. Ajattelen niin, että Mielensäpahoittaja on suomalaisille se, mitä jenkki on britille. Mielensäpahoittaja on ääriesimerkki kapeakatseisuudesta, muutosvastaisuudesta ja negatiivisuudesta. Suomalainen näkee Mielensäpahoittajassa oman tulevaisuutensa ellei ole valmis muuttamaan omaa ajatteluaan. Kannattaako sittenkään murjottaa, jos kaupassa ei olekaan tänään lempijugurttia?
Minulle positiivisuus ja onnellisuus ovat valintoja. Uskon, että kulloisellakin hetkellä ei ole tarkkaa tasapainoa onnellisuuden ja onnettomuuden välillä - niitä ei ole jaettu tasan ihmisille. Toisin sanoen, jonkun toisen onnellisuus ei ole pois minun onnellisuudestani. Asiat ovat sellaisia, millaisena ne ottaa vastaan. Negatiiviselta kalskahtava kateuskin, voi olla positiivinen voimavara. Minä esimerkiksi kadehdin ihmisiä, jotka uskaltavat luontevasti olla omia itsejään seurassa kuin seurassa. En kuitenkaan toivo heidän olevan epävarmempia, jotta minä näyttäisin heidän rinnallaan luontevammalta. Minä ajattelen näin: Vau! voisinpa olla heidän kaltaisensa. Millaisia he ovat? Mitä voisin oppia heiltä?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos, jättämäsi jälki ilahduttaa meitä kovasti!