tiistai 30. syyskuuta 2014

30914

Ensimmäisessä PT-koulutuksessa sanottiin: "Ei kannata sitten näyttää sille Sirpa 54-veelle mitään selänvenytystä, jossa jalat heitetään pään yli. Älkääkä ainakaan laittako tekemään niin."

Voi räkä ajatteli Viivi. Just sitähän Viivi haluaa näyttää ja tehdä, että nää jutut on mahdollisia kelle vaan ja koskaan ei oo liian myöhäistä. Aina on sopiva hetki aloittaa eka kertaa tai uudestaan. Viivi haluaa valaa uskoa, että oma kroppa on jokaisen oma ja yhteiskunta ei määrää siitä, mihin ja miten sitä kukin saa käyttää. Viivi haluaa kannustaa 65-vuotiasta, kolmen lapsen äitiä, syövästä toipunutta, teiniä, jääkiekkoilijaa sekä toimitusjohtajaa vääntämään itseään hassuihin asentoihin, jos he niin haluavat. Viivi ei ainakaan ole se, joka asettaa aidat ihmisten oletetulle kyvykkyydellä. Viivi haluaa olla se, joka auttaa paiskomaan nuo raja-aidat mäsäksi.
 

perjantai 26. syyskuuta 2014

26914

Tämän viikon kirjallinen ja suullinen viestintäkyvykkyys on suunnattu PT-opintoihin, joten blogissa lukijoita viihdyttää kuvapläjäys Viivin ja Moonan kesän kisoista.

perjantai 19. syyskuuta 2014

19914

Muistatko milloin oli viimeksi hetki, jolloin teit jotain ensimmäistä kertaa?

Minä tein tänään ensimmäisiä personal trainer -koulutukseni harjoitustehtäviä. Päätin asettaa itseni aivan uudelle alueelle. Tulevan syksyn, talven ja kevään uurastan uusien haasteiden parissa, jotka valmistavat minusta personal trainerin.
Kuinka jännittävää?

torstai 18. syyskuuta 2014

18914

Kävin tiistaina elokuvissa. Leffaseuranani olivat iskä ja mummo. Katsoimme Mielensäpahoittajan. Antti Litja on mieletön näyttelijä ja Tuomas Kyrö on hulvaton kirjailija. Pidin elokuvasta, joka herätti minussa mielenkiintoisia ajatuksia. Miksi vanha kärttyinen ukko saa sadat ja tuhannet suomalaiset raahautumaan elokuvateattereihin ja ostamaan kirjoja? Luulen, että Mielensäpahoittaja on suomalaisille eräänlainen life coach. Tiedätkö tv-sarjan Dieetit vaihtoon? Sarjassa ylipainoinen britti lennätetään Yhdysvaltoihin tapaamaan megalomaanisen valtavaa yli 300-kiloista jenkkiä, jonka rinnalla läskibritti on kohtuullisen solakka. Tarkoituksena on avata läskibritin silmiä. Jenkki on britille tulevaisuuden kauhuskenaario; mahdollinen tulevaisuus, jos britti jatkaa samaan malliin. Ajattelen niin, että Mielensäpahoittaja on suomalaisille se, mitä jenkki on britille. Mielensäpahoittaja on ääriesimerkki kapeakatseisuudesta, muutosvastaisuudesta ja negatiivisuudesta. Suomalainen näkee Mielensäpahoittajassa oman tulevaisuutensa ellei ole valmis muuttamaan omaa ajatteluaan. Kannattaako sittenkään murjottaa, jos kaupassa ei olekaan tänään lempijugurttia?
Minulle positiivisuus ja onnellisuus ovat valintoja. Uskon, että kulloisellakin hetkellä ei ole tarkkaa tasapainoa onnellisuuden ja onnettomuuden välillä - niitä ei ole jaettu tasan ihmisille. Toisin sanoen, jonkun toisen onnellisuus ei ole pois minun onnellisuudestani. Asiat ovat sellaisia, millaisena ne ottaa vastaan. Negatiiviselta kalskahtava kateuskin, voi olla positiivinen voimavara. Minä esimerkiksi kadehdin ihmisiä, jotka uskaltavat luontevasti olla omia itsejään seurassa kuin seurassa. En kuitenkaan toivo heidän olevan epävarmempia, jotta minä näyttäisin heidän rinnallaan luontevammalta. Minä ajattelen näin: Vau! voisinpa olla heidän kaltaisensa. Millaisia he ovat? Mitä voisin oppia heiltä?

sunnuntai 14. syyskuuta 2014

14914

Olemme hypänneet Moonan kanssa tällä kaudella yhden ysikympin radan ennen tätä päivää. Se oli hallimestaruusluokka huhtikuussa ja se päättyi hylkäykseen esteellä numero kaksi. Tänään otin Moonan mukaan aluemestaruuksiin lähinnä seuraneidiksi. Lähdin matkaan ilman odotuksia, ilman paineita. Jokainen onnistuminen, pienikin, olisi vain plussaa. En olisi yllättynyt hylätystä suorituksesta.
Joskus hyvästä työstä palkitaan silloin kun sitä vähiten odottaa. Tänään meille kävi niin. Me yllätimme ainakin minut voittamalla aluemestaruuden. Uusinnassa hyppäsimme suurimpia esteitä aikoihin. Tuntuu kuin olisin juuri käynyt lunastamassa miljoonien arvoisen lottopotin. Olen niin onnellinen, kiitollinen, tyytyväinen ja ylpeä.
Tärkeintä tässä kaikessa on se, että minulla oli aivan voittajafiilis heti suorituksen jälkeen ennen kuin tiesin voittaneeni kilpailun muita vastaan. Tunsin tehneeni parhaani. Tiesin, että Moona oli tsempannut vuokseni upeasti. Olimme esittäneet ja edustaneet päivän parhaalla suorituksellamme. Olimme voittajia itsellemme joka tapauksessa. Strösseleinä ja kermakuorrutteena muffinsin päällä satuimme vielä voittamaan kaikki kanssakilpailijatkin!
Juhlahetki!
Kuva: Mari Ilvonen

perjantai 12. syyskuuta 2014

12914



Tein jotakin, mitä vannoin, etten tee enää ikinä. Menetin eilen malttini ratsastaessani Moonalla. Toimin väärin ja halveksittavasti. Mikään syy ei toimi lievittävänä asianhaarana, ei kiire, ei oma uupumus, ei satamääräinen polttiaisarmeija. Jälkikäteen olin kamalan surullinen – pettynyt itseeni. Huono omatunto soimasi minua vielä tänäänkin.
Epäonnistuminen ei tee kenestäkään huonoa ihmistä, jos on ROHKEUTTA myöntää virheet ja NÖYRYYTTÄ yrittää korjata ne. Lievän kauhun vallassa kapusin tänään rakkaan hevoseni selkään. Olin päättänyt olla onnistuja tänään. Fiksuna ihmisenä laskin vaatimustasoa; Moonan ei tarvitse kulkea täysin vakaana ja höyhenen kevyenä tuhannen polttiaisen ahdistellessa sitä. Omilla päätöksillä ja tietoisella mielen hallinnalla on uskomaton voima. Tämän päivän työskentely ei ollut täydellistä, mutta mikä tärkeintä miellyttävää molemmille. Eilen palasin talliin itku kurkussa, tänään hymy korvissa.

sunnuntai 7. syyskuuta 2014

7914

Tätä vuotta on eletty 252 päivää. Tasan kahtena päivänä noista 252 en ole käynyt tallissa hevosten luona. Uskallan väittää, että olen sitoutunut hevosiini. Varmasti, olen menettänyt jotain kivoja ja mielenkiintoisia mahdollisuuksia tallilla viettämänäni aikana. Minua ei kaduta, sillä menettäminen antaa tilaa saamiselle. Saan hevosilta valtavasti. Hevoselämä on hyvin kokonaisvaltaista ja intohimoista. Se on askellusta tunneskaalan kaikilla laidoilla. Itkua. Naurua. Rohkeutta. Pelkoa. Luottamusta. Epätoivoa. Kiihkeyttä. Levollisuutta. Minulle sitoutuminen on voimavaroja antavaa pääomaa. 

Nämä ajatukset heräsivät kahden rennon ja tähän hetkeen liki täydellisen okserin ylityksen jälkeen. Minä ja hevonen, yhdessä... tuntemuksia, jotka eivät suostu kahliutumaan sanojen raja-aitojen sisälle. Hetkiä, jotka voi vain kokea.
 

tiistai 2. syyskuuta 2014

2914



Olin tänään ennen puolysiä punttisalilla, jotta ehtisin harjoittaa penkkiurheilua Yle areenan välityksellä kymmentä yli kymmenestä lähtien. Edellisestä salivierailusta oli vierähtänyt liian paljon aikaa erilaisten (enemmän tai vähemmän teko) syiden takia. Kuinka hyvältä tuntuikaan olla fyysisesti aivan uuvuksissa? Pukkarissa treenin ryydyttämänä ja suihkun raikkaana mietiskelin sitä, kuinka onnellinen olenkaan just nyt ilman mitään sen suurempaa - harvinaista herkkua viime aikoina minulle. Hetki sitten valmistuneena ja työttömänä olen löytänyt itseni yhä uudestaan ja uudestaan murehtimasta ja huolehtimasta tulevaa. Mietin mitä minusta tulee isona, vai tuleeko mitään ja millaisen haluan tulevaisuuteni olevan.
Juuri sillä hetkellä funtsin tulevaisuuttani tähän malliin: Haluan oppia olemaan kiitollinen siitä, mitä minulla on. Haluan oppia rakastamaan kroppaani sellaisena kuin se on. En halua ainoastaan nähdä virheitä enkä halua vain paneutua muokkaamaan kehostani hyväksyttävänlaista. Haluan tehdä. Haluan elää. Haluan katsella maailmaa plussa-lasien läpi.