torstai 24. heinäkuuta 2014

24714



Olen luonteeltani kohtuullisen eläväinen; menen ja teen sekä innostun helposti. Minussa ei kuitenkaan ole luonnostaan minkäänlaista esiintyjän vikaa. Tiedäthän ne lapset, jotka vetävät extempore sooloesityksiä täysin vieraiden ihmisten edessä kumminkaiman hääjuhlissa – sellainen minä en todellakaan ole. Minä olin se tyttö, joka ei seiskaluokalla uskaltanut viitata, koska pelkäsin vastaavani väärin tai puhuvani niin epäselvästi ettei sanoistani saisi mitään selvää (Minun puherytmini on kamalan nopea. Ystäväni sanovat, että minulla on siansaksa-aksentti). Pelkäsin avata suuni julkisesti. Minulla on aina ollut mukavia luokkakavereita, eikä minua ole koskaan kiusattu, silti minua pyörrytti ja voin pahoin sekä muutuin paloauton punaiseksi aina kun jouduin avaamaan suuni muiden kuullen.

Muutamat ovat varmasti tietoisia, että nykyään minua voi kuulla kenttäkuuluttajana sekä puhumassa milloin missäkin. On kohtuullisen monen hobitinaskeleen summa, että häpeilijä-arkailija Viivistä on tullut räpätäti Viivi, joka puhua pälpättää sadoille ihmisille hymy äänessään. Esillä oleminen ei sinänsä ole minulle ongelma. Olen aina rakastanut kilpailla yleisurheilussa ja ratsastuksessa. Mitä enemmän yleisöä ja mitä suurempi areena, sitä enemmän kilpailija Viivi on nauttinut. Mutta se puhuminen, siihen minä olen kouluttanut itseni. Kun olin kaikkein sairaimmillani, en pystynyt kilpailemaan – kaipasin haasteita. Yliopistolla oli seminaareja ja muita vastaavia tilanteita, joissa oli pakko puhua täysin tuntemattomille ihmisille. Huomasin, kun ihmisillä ei ollut ennakko-oletuksia minusta, pystyin olemaan kuka tahansa ikinä halusinkaan. Selvisin puhetilanteista ja oikeastaan nautin suunnattomasti rohkeudestani heittäytyä toisten kuultavaksi. Sitten (niin kuin elämässä usein käy) yksi asia ja yksi tuttava, johtavat toiseen. Tänä kesänä olen ollut kuuluttamassa liki kymmenessä urheilutapahtumassa ja jäljellä on vielä suurin mahdollisuus: 17-vuotiaiden SM-kilpailut Kotkassa. Olen elävä todistusaineisto, että ihminen voi ja pystyy uskomattomiin asioihin. Olen minä edelleenkin ujo. Ihmisten kanssa kasvotusten jutteleminen saa minut punastelemaan ja sanani takertuvat helposti kurkkuun, mutta mikin kanssa minulla on höpöttelijän identiteetti. Se tarjoaa minulle sekä rohkeuden että vapauden, josta nautin aivan valtavasti.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos, jättämäsi jälki ilahduttaa meitä kovasti!