31714

Syy blogin hiljaisuuteen: olen edelleen ilman työpaikkaa. Siitä seuraa pienimuotoinen identiteettikriisi. En ole ainoa työtön ja maailmassa on paljon suurempiakin katastrofeja, mutta henkilökohtaisella Viivi-levelillä tämä nakertaa itsetuntoa. Ei huvita kirjoittaa, kun kaikki ajatukset kuulostavat mitättömiltä ja näyttävät lapsellisille valitusvirsille. Siksipä olenkin käyttänyt aikaani aivan muuhun. Ryven metsässä milloin hevosen kanssa milloin russeleiden kanssa. Välillä metsästän kantarelleja välillä vattuja ja välillä mustikoita. Jalat ruvella ja itikanpuremilla rymistelen pitkin Torsansalon metsiä. Vanhemmat sukupolvet ovat kuskailleet minua luonnossa pienestä pitäen ja yrittäneet opettaa minusta kelvollista luonnossa liikkujaa. Yritykseksi se on tainnut kuitenkin jäädä. Minusta ei saa kuvia kevyesti liikehtivänä metsänkeijuna. Minä kompastelen kiviin ja rymistelet risukoissa. Itikat nostattavat paukamia jalkoihini ja niitä on sitten pakko raapia. Minä en löydä suoraan parhaille sieniapajille, vaan hortoilen päämäärättömästi sinne tänne. Hankkija-lippis päässä ja liian isoissa hai-saappaissa olen kaikkea muuta kuin naistenlehden marjastusjutun kuvituksen kaltainen. 

Mutta mitäpä väliä miltä näytän tai mille kuulostan, kun mehtärellestys on minusta mukavaa ja ennen muuta paras keino vain olla turhia murehtimatta.

24714

Olen luonteeltani kohtuullisen eläväinen; menen ja teen sekä innostun helposti. Minussa ei kuitenkaan ole luonnostaan minkäänlaista esiintyjän vikaa. Tiedäthän ne lapset, jotka vetävät extempore sooloesityksiä täysin vieraiden ihmisten edessä kumminkaiman hääjuhlissa – sellainen minä en todellakaan ole. Minä olin se tyttö, joka ei seiskaluokalla uskaltanut viitata, koska pelkäsin vastaavani väärin tai puhuvani niin epäselvästi ettei sanoistani saisi mitään selvää (Minun puherytmini on kamalan nopea. Ystäväni sanovat, että minulla on siansaksa-aksentti). Pelkäsin avata suuni julkisesti. Minulla on aina ollut mukavia luokkakavereita, eikä minua ole koskaan kiusattu, silti minua pyörrytti ja voin pahoin sekä muutuin paloauton punaiseksi aina kun jouduin avaamaan suuni muiden kuullen.

Muutamat ovat varmasti tietoisia, että nykyään minua voi kuulla kenttäkuuluttajana sekä puhumassa milloin missäkin. On kohtuullisen monen hobitinaskeleen summa, että häpeilijä-arkailija Viivistä on tullut räpätäti Viivi, joka puhua pälpättää sadoille ihmisille hymy äänessään. Esillä oleminen ei sinänsä ole minulle ongelma. Olen aina rakastanut kilpailla yleisurheilussa ja ratsastuksessa. Mitä enemmän yleisöä ja mitä suurempi areena, sitä enemmän kilpailija Viivi on nauttinut. Mutta se puhuminen, siihen minä olen kouluttanut itseni. Kun olin kaikkein sairaimmillani, en pystynyt kilpailemaan – kaipasin haasteita. Yliopistolla oli seminaareja ja muita vastaavia tilanteita, joissa oli pakko puhua täysin tuntemattomille ihmisille. Huomasin, kun ihmisillä ei ollut ennakko-oletuksia minusta, pystyin olemaan kuka tahansa ikinä halusinkaan. Selvisin puhetilanteista ja oikeastaan nautin suunnattomasti rohkeudestani heittäytyä toisten kuultavaksi. Sitten (niin kuin elämässä usein käy) yksi asia ja yksi tuttava, johtavat toiseen. Tänä kesänä olen ollut kuuluttamassa liki kymmenessä urheilutapahtumassa ja jäljellä on vielä suurin mahdollisuus: 17-vuotiaiden SM-kilpailut Kotkassa. Olen elävä todistusaineisto, että ihminen voi ja pystyy uskomattomiin asioihin. Olen minä edelleenkin ujo. Ihmisten kanssa kasvotusten jutteleminen saa minut punastelemaan ja sanani takertuvat helposti kurkkuun, mutta mikin kanssa minulla on höpöttelijän identiteetti. Se tarjoaa minulle sekä rohkeuden että vapauden, josta nautin aivan valtavasti.

17714

Vaikka olen aikoja sitten ensimmäisen kerran saanut huomata, että itseluottamus ei stabiili olotila, on aina yhtä harmittavaa tavoittaa itsensä rämpimässä epävarmuuden suossa. Myöhemmin tarkasteltuna epävarmuuden aiheuttaja on usein pikkiriikkinen asia, joka suotuisissa olosuhteissa on paisunut suhteettoman suureksi. Näin kävi minulle.

Etelä-Karjalassa tiistai oli upea helteinen kesäpäivä. Olin lupautunut Lappeenrantaan aluemestaruuskilpailuihin kuuluttajaksi. Auringon ja lämmön innoittamana olin päättänyt sonnustautua keveään valkoiseen kesätoppiin ja farkkushortseihin. Kuinka tällainen vilukissa nauttiikaan helteestä! Vihdoin minäkin tarkenen topissa.

Tarkastelin asukokonaisuuttani ja itseäni eteisen kokovartalopeilistä. Näyttävätkö olkapääni todella noin luisevilta, kun kapeat olkaimet paljastavat ne? Olenko todella noin tikkujalkainen ja lättäperse farkkushortseissa? Ja hiukset, kuinka ne ovatkaan noin ohkaiset avonaisina! Minä en ole kilpailujen päätähti, enkä esillä muuten kuin äänelläni, mutta olen kaamea irvikuva nuorten, kauniiden ja voimaa uhkuvien urheilijoiden vierellä.

Ehdin jo vetää jalkaani pitkät housut ja t-paidan sekä asentaa hiukseni ponnarille vain peitelläkseni itseni piiloon. Olin valmis kärvistelemään kuumuudessa ja valitsemaan vähemmän kivat vaatteet, jotta ihmiset eivät näkisi minua sellaisena kuin olen.

Istuin jo autossa valmiina lähtöön sonnustautuneena ”suojapukuuni”, kun soittimesta pärähti voimabiisini Jessie J:n Sexy Lady you must be proud… jne. Joskus itseluottamus on kiinni niin tavattoman pienistä asioista – hymy vastaantulijalta, rohkaiseva sana ystävältä, halaus tai alkutahdit poppirenkutuksesta. Juoksujalkaa sisälle. Vaatteet vaihtoon ja tukka auki. Itseluottamus vaati pari useita soittokertoja Jessie J:tä sekä muutaman mantran hokemisen Kimpisellä. Mutta siellä minä höpöttelin, enkä edes muistanut mitä minulla oli päälläni. Enkä taatusti ajatellut, millaiselta näytin noiden upeiden urheilijoiden vieressä. Sillä se oli täysin epäolennaista.

Hiivatin heinät

Elämme sitä aikaa vuodesta, jolloin yhteen hiileen puhaltavan perhe Ridan yhtenäisyyttä koetellaan. Tajuan, että laadukas heinä on tärkeää hevosilleni. Arvostan sukulaisiani, jotka tekevät omalta osaltaan harrastukseni mahdolliseksi osallistumalla heinätalkoisiin. Yhtä en ymmärrä; hysteeristä vouhottamista ja äärimmäistä stressaamista. Edellä mainittuun mielentilaan itsensä vuodesta toiseen lietsoo isäni. Iskä ei nuku, syö tuskin lainkaan, seuraa sääennusteita kolme minuutin välein, käskyttää ja komentelee muita. Ovathan heinätyöt merkittävä asia, mutta isossa mittakaavassa yksi pisara valtameressä. Suomea ei olla liittämässä Venäjään. Aurinko ei ole sammunut, eikä edes Suomen MM-rallia olla siirtämässä ajettavaksi Viroon. Joten c’mon iskä kaikki on ihan hyvin. En yksinkertaisesti ymmärrä tätä hysteriaa.
Mutta siitä läheisissä ihmissuhteissa lopulta onkin kysymys, olla lähellä, sietää sekä hyväksyä vaikkei aina ymmärtäisikään. Onhan minussakin omat älyttömyyteni, joista huolimatta rakkaani hyväksyvät minut lähelleen. Siispä heinäshow on jo voiton puolella. Hymyillen mennään :)

7714

Pidellen molemmin käsin köydestä vedä itsesi ylös ja roiku

ylösalaisin niin, että jalkasi ovat ylhäällä. Tämä auttaa

huimaukseen sekä tuulen aiheuttamaan hulluuteen.

400-luvulta peräisin olevasta Daoyin jing (Voimistelun kirjasta). 

Tunnetaan myös nimellä kilpikonnan tie.

Viivi tykkää lukea ja tehdä vähän kaikenlaista. Juuri nyt Viivi lukee Livia Kohnin Johdatus taolaisuuteen teosta. On kivaa kokeilla kaikenlaista. Kärsiikö Viivi tuulen aiheuttamasta hulluudesta? Ei kärsi. Viivistä ripaus hulluutta tekee elämästä sopivan risaista.

2714

Katselin lauantai-iltana Brasilian ja Meksikon välistä jalkapallo-ottelua. Huikea matsi. Järjettömät paineet. Brasialian uusi jalkapallo-jumala Neymar tekee ratkaisevan maalin rangaistuspotkukilpailussa.

Seuraavana päivänä kilpaillaan suomenpienhevosten Suomen mestaruudesta Urjalassa. Olemme kuukausien ajan valmistautuneet Moonan kanssa tähän kilpailuun. Tiedän, että olen tehnyt parhaani. Valmistautunut. Suunnitellut. Harjoitellut. Vaikka tiedän mitä olen tekemässä ja luotan kisapartneriini 110 %:sesti, minua jännittää. Ei minua jännitä suoritus, vaan tilanne. Muutamiin tunteihin ladataan kaikki työtunnit, aika ja vaiva. Hoen itselleni mantraa ole kuin Neymar, ole kuin Neymar. Jos Neymar pystyy tekemään maalin kymmenientuhansien ulvovien brasilialaisten edessä, pystyn minä ratsastamaan omalla tasollani mestaruusfinaalissa.

Ensimmäisessä osakilpailussa teimme virheetöntä työtä ja lähdimme kakkossijalta finaaliin. Finaalin uusinnassa otin voittoon vaadittavan riskin. Tällä kertaa jyrkkä tie esteelle oli Moonalle liian vaikea. Kieltäytyminen toi tilillemme 4 virhepistettä, jotka pudottivat meidät mitaleilta. Cheekikin sen tietää voittajat ei pelkää hävii. Emme voittaneet kultaista mitalia, mutta voitimme jotain muuta - arvokkaampaa. Valmistautuminen sekä kilpailureissu olivat upeita elämyksiä. Olen ihan lottomiljönääri voidessani tehdä näitä juttuja. Tuntea jalkoja tutisuttavaa jännitystä ja silti pystyä juoksemaan - tosin Moonan jaloin.