torstai 5. kesäkuuta 2014

5614



Tänään, ensimmäistä kertaa kesällä 2014, sidoin Ferrarin punaiset piikkarit jalkoihini. En ollut suunnitellut tällaista kevättä ja kesää. Kuvittelin itseni supernaiseksi, joka jaksaa helposti tehdä gradun, käydä töissä, ratsastaa useampaa hevosta sekä treenata kovaa ja suunnitelmallisesti. Luulin väärin. Olen treenaillut miten nyt olen jaksanut ja miten on huvittanut.

Tässä vaiheessa jokainen haluaa kirjoittaa ja lukea rivejä, joilla kerrotaan siitä, kuinka ihanalta tuntui juosta. Anteeksi rehellisyyteni – tuntui kamalalle, voimattomalle ja vaikealle. Sille sen kuuluukin tuntua, koska olen treenaillut miten sattuu. Hölmöähän se olisi, jos ilman paneutumista saisi huippukunnon.

Nyt saavumme keskeiseen ajatukseen. Sillä ei ole niinkään väliä miltä treeni ja kuntoni tuntuvat minusta nyt, vaan sillä on väliä mitä aion tehdä tai olla tekemättä asialle. Voin A. jäädä murehtimaan paskaa kuntoa ja voivotella kuinka surkea olen. Voin asettua jumittamaan tähän ja se on ihan OK, mutta silloin en voi odottaa myöskään muutosta. Tai voin B. kohdata totuuden: olen huonossa kunnossa nyt, mutta minulla on omissa käsissäni paljon mahdollisuuksia muuttaa tilannetta. Edessä on monta hyvää treeniä, jotka vievät minua haluamaani suuntaan. Uskon, että tulevaisuudessa on paljon hyviä juttuja, jotka eivät vielä ole konkreettisia.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos, jättämäsi jälki ilahduttaa meitä kovasti!