torstai 26. kesäkuuta 2014

26614

Katsoin tänään dokumenttia, joka kertoi tanskalaisesta huippukokista. Mies oli osittain siirtolaistaustainen ja köyhästä perheestä lähtöisin. Nuorena koulunkäynti ei kiinnostanut vilkasta poikaa. Löydettyään oman alansa nuori mies löysi myös motivaation ja pitkäjänteisyyden opiskella. Nykyään hän omistaa ravintolan, joka on rankattu useana vuonna peräkkäin maailman kymmenen parhaan ravintolan joukkoon. Tällä kaverilla oli motto, jonka perusteella hän työskenteli:

Apina eroaa ihmisestä ainoastaan 2%:lla. Jos apinassa ja ihmisessä on 98% samaa, täytyy tuon kahden prosentin olla todella ratkaiseva. Muuten me ihmisetkin puuhastelisimme päivät pitkät kirppuja nyppien ja perseitämme raapien. Ei siis ole sama teetkö hommat 98% vai 100% tarkkuudella. Jos haluaa olla onnistua, hyvä ei riitä. 

Juuri näin! Hitsin hitsit miten hienoa on löytää toisen ihmisen ajatus ja allekirjoittaa sen sisältö täydestä sydämestään. Tällaista vakuuttelua tarvitsinkin. Uskoa omaan tiehen. Olen ollut Moonan kanssa vankkumaton, jopa jääräpäinen. Olen tehnyt toisin kuin jotkut valmentajat ovat neuvoneet, koska mielestäni heidän keinonsa eivät ole olleet sopivia meille. Tietyissä asioissa taas olemme tukeutuneet osaavampien tietämykseen. Olemme toimineet parhaamme mukaan. Kun on aika riisua työhanskat kädestä, pyyhkiä pölyt reisiltä ja katsoa työn tuloksia, voimme todeta hyvää duunia, tämän paremmin emme olisi osanneet, tähän voi olla hiton tyytyväinen. Vaikka viikonlopun kisarupeama sujuisi niin tai näin, olemme tyytyväisiä, sillä matka on kuljettu, ei 98%:sesti vaan 100%:sesti.
c. Ida Santaharju

tiistai 24. kesäkuuta 2014

24614

Viivi viisvee istuu tuvassa jakulla.
Jalat heiluvat ees taas ees taas.
Lusikalla marjasoppaa suuhun.
Haukku perunapiiraasta.
Voi sulaa lämpimän piiraan päällä.
Kuori rapsahtaa suussa.
Sisällä pehmoista perunamuussia.
Mmmmm... hyvää.
Mummon tekemät piiraat kantavat sanatonta viestiä:
välitän sinusta, pidän huolta sinusta, olet minulle tärkeä.

Kaksikymmentävuotta myöhemmin.
Mummo istuu samalla jakulla.
Viivi häärii tuvassa kädessään lautanen täynnä tuliaisia - uunituoreita piirakoita.
Mummo voitelee piirakkaa.
Mutisee: näyttävät niin soreilta, taitava tyttö. 
Haukkaa piirasta.
Mmmmm... hyvää.
Viivin tekemät piiraat kantavat sanatonta viestiä:
välitän sinusta, pidän huolta sinusta, olet minulle tärkeä.

 

keskiviikko 18. kesäkuuta 2014

18614



Sattuiko joku uskomaan, että koulussa opetettava tieto; maa pyörii auringon ympärillä, on totta? No niin hyvä joku, tässä hieman faktoja pöytään. Maa pyörii pyöreän nahkapallon ympärillä – ainakin kuukauden ajan kerran neljässä vuodessa.

Jalkapallon MM-kisat (ja tähän kohtaan mieli tekisi laittaa viitisentoista huutomerkkiä plus tusinan verran sydämiä).

En minä suinkaan kaikkia pelejä ole katsonut: nukuin Venäjä – Etelä-Korea pelin aikana.

Jalkapallopäättäjät ovat tehneet jotain todella oikein (sama pätee olympialaisiin). Kisat eivät ole liian usein, vai kuinka monen jalkapallon superammattilaismiljonäärin tiedät kieltäytyneen MM-turnauskutsusta? En osaa edes kuvitella kuinka huikeaa pelaajista on astua stadionin pauhuun. Minulle tutumpaan yleisurheiluun verratessa on mieletöntä ajatella, että jalkapallon alkusarjan ottelut vetävät stadionit täyteen faneja, jotka kannustavat ja elämöivät kuin kyseessä olisi Champions liigan finaalimatsi. Kysynpähän vaan, että kuinka monissa yleisurheilun MM-kisoissa miesten kiekonheiton karsinta herättää yleisöä paikalle koko stadionin täydeltä, saati sitten niin, että tämä yleisömeri mylvisi kannatuslauluja suosikeilleen?

Ei liene vaikeaa päätellä, olenko innoissani edellä mainituista kilpailuista. Eilinen pelipäivä oli minulle tähän mennessä penkkiurheilullisesti kilpailujen paras. Minulla on kaksi suosikkijoukkuetta turnauksessa: Belgia ja Espanja. Jos joku ei satu tietään niin Belgia voitti eilen Algerian. Minulla oli laatukisastudio. Kolme serkkua, joista yksi hieman överisti innostunut aiheesta jalkapallo (en oikein ymmärrä mistä seitsenvuotias voi tietää missä seurajoukkueessa Algerian vaihtopelaajat pelaavat ?!?) seurasivat kanssani illan ensimmäisen ottelun. Kisastudion kruunasivat yhdessä kärvennetyt kisaletut sekä parhaiden tuuletusten imitointi.  Kun kisastudion juniorit alkoivat hyytyä, siirryin seuraamaan päivän herkkupalaa numero kaksi. Mikä onkaan urheilussa upeampaa kuin yllätykset? Altavastaaja Meksiko pelasi huikean tasurin Brasiliaa vastaan. Kuka sanoi, että nolla-nolla peli olisi tylsä?
Juu, olen ihan liekeissä näiden kisojen kanssa. Onneksi ne jatkuvat vielä monta viikkoa.
Yksi suosikeistani Belgian Nacer Chadli.

tiistai 10. kesäkuuta 2014

10614



Harmitti ihan hitosti. Ketutti kauheasti. Ärsytti älyttömästi.

Moona, hevoseni, joka kieltäytyy toteuttamasta toiveitani äärimmäisen harvoin ja silloin jos sen tekee niin aina hyvästä syystä, sanoi sunnuntaina perusradan viimeisellä esteellä ei kiitos, en hyppää.
Olin kuin metrisellä kouvuklapilla päähän lyöty. Kesä ei ole Moonalle otollisinta aikaa. Neiti hevonen on hyvin herkkä ötököille ja helteelle, mutta silti hän on ollut oikein mallikkaassa vireessä. Menimme kilpailuissa helpolla tasolla. Miksi siis epätoivottavaa käytöstä? Kolmen viikon kuluttua on tarkoitus kilpailla mestaruuksista ja tässä sitä ollaan ihan oudossa tilanteessa. Uskoa hieman koetellaan. Kyllä tarvitsi Viivin muutama kyynelpisara vierittää pitkin poskia kotiin palatessa. Onneksi Mäntyharjulta palaaminen kestä yli kaksi tuntia ja onneksi heppa-auton ohjaamossa on äiti, joka kuuntelee neiti ratsastajan ruikutusta.

Ei minua niinkään harmita se, että näistä lähtökohdista kauden ykköskisatavoitteeseen on suhtauduttava hieman maltillisemmin menestysodotuksin. Olen huolissani rakkaasta ystävästäni. Onko reilua lähteä toiselle puolelle valtakuntaa kisaturneelle ystävän kanssa, joka ei selvästikään ole huipputikissä? Moona on minun ystäväni ei kilpailuväline, vaikka silloin tällöin käymmekin näyttämässä kuonojamme kisa-areenoilla.

Iltakävely ja leppoisa kahlailu rannalla selkiytti ajatuksiani. Mitä väliä, jos Moona kieltäytyy hyppäämästä? Rakastan näitä hetkiä, joita vietämme yhdessä. Voimme lähteä Urjalaan viettämään mukavaa aikaa yhdessä tiimimme kanssa sekä nauttimaan kisatunnelmasta. Tässä vaiheessa on turhaa vaipua epätoivoon. Olen hionut viimeisten viikkojen ohjelmaamme. Käymme vielä yksissä kilpailuissa ja lietsomme hyvää virettä sekä positiivisia ajatuksia ennen kesäkuun viimeistä viikonloppua. Emme pelkää epäonnistumisia, vaan teemme niin kuin osaamme – päivän parhaamme ja se on täysin riittävästi. Meidän arvo toisillemme mitataan aivan jossain muualla kuin kilpakentillä. 

torstai 5. kesäkuuta 2014

5614



Tänään, ensimmäistä kertaa kesällä 2014, sidoin Ferrarin punaiset piikkarit jalkoihini. En ollut suunnitellut tällaista kevättä ja kesää. Kuvittelin itseni supernaiseksi, joka jaksaa helposti tehdä gradun, käydä töissä, ratsastaa useampaa hevosta sekä treenata kovaa ja suunnitelmallisesti. Luulin väärin. Olen treenaillut miten nyt olen jaksanut ja miten on huvittanut.

Tässä vaiheessa jokainen haluaa kirjoittaa ja lukea rivejä, joilla kerrotaan siitä, kuinka ihanalta tuntui juosta. Anteeksi rehellisyyteni – tuntui kamalalle, voimattomalle ja vaikealle. Sille sen kuuluukin tuntua, koska olen treenaillut miten sattuu. Hölmöähän se olisi, jos ilman paneutumista saisi huippukunnon.

Nyt saavumme keskeiseen ajatukseen. Sillä ei ole niinkään väliä miltä treeni ja kuntoni tuntuvat minusta nyt, vaan sillä on väliä mitä aion tehdä tai olla tekemättä asialle. Voin A. jäädä murehtimaan paskaa kuntoa ja voivotella kuinka surkea olen. Voin asettua jumittamaan tähän ja se on ihan OK, mutta silloin en voi odottaa myöskään muutosta. Tai voin B. kohdata totuuden: olen huonossa kunnossa nyt, mutta minulla on omissa käsissäni paljon mahdollisuuksia muuttaa tilannetta. Edessä on monta hyvää treeniä, jotka vievät minua haluamaani suuntaan. Uskon, että tulevaisuudessa on paljon hyviä juttuja, jotka eivät vielä ole konkreettisia.