torstai 29. toukokuuta 2014

29514



Sellainen olen ollut. Huolissani liki kaikesta. Mitä teen ja kuka ylipäätään olen? Mikä tekee minusta ja elämästä merkityksellisen? Lainatakseni toista gradussa tutkimaani teosta: isoja asioita, ei saa ryssiä. Luulin, ettei valmistuminen juurikaan heiluttelisi minua. Luulin väärin. Älä käsitä väärin: en ole ahdistunut, enkä rämmi masentuneena mutelikossa. Olen ainoastaan mietteliäs. Olen vatkannut ja vetkutellut, vaivannut ja venyttänyt, soutanut ja huovannut – ajatuksiani. Ajattelemisessa ei ole mitään pahaa. Liiassa vatvomisessa taas on – silloin unohtaa elää.

Kuulostaa tylsälle ja puhki kulutetulle, mutta ajatuksilla ja asioilla on tapana järjestyä. Tänä sateisena toukokuuniltana norkoilin tallissa. Harjailin Moonaa. Rapsuttelin otsatukan alta. Sivelin samettina hohtavaa kaulaa. Kuuntelin rauhallista hengitystä. Tunsin sokeria taskustani hamuavan turvan. Näin lähes ummistetut silmät. Levollinen asento. Pää polvissa. Rennot lihakset. Kaikki siinä hetkessä viesti minulle näin on hyvä. Hetkeä myöhemmin kökin viereisessä karsinassa. Ainostaan viikon kestänyt tuttavani hipsuttaa hiuksiani. Lämmin hengitys kutittaa korvaani. Minun annetaan sivellä untuvaista varsakarvaa. Olemme tunteneet vasta hetkisen ja silti olemme tässä, yhdessä, suojakilvet maahan laskettuina, opettelemassa toisiamme.
Minulle tämä on sitä, mitä haluan. 
Elämää.

keskiviikko 28. toukokuuta 2014

28514

Minulla on Prisman muovikassillinen muistiinpanoja sekä kaksi valkeaa todistusta.
Ne ovat todistusaineisto siitä, mitä olen puuhaillut viimeisen kuuden vuoden aikana ensin Joensuun yliopistossa, myöhemmin Itä-Suomen yliopistossa.
Vaikka olen suhtautunut opintoihini varsin suurpiirteisesti sekä touhunnut samalla kaikkea muutakin, tuntuu nyt ontolle.
Akateemisessa maailmassa olen tuntenut itseni aina jollain tapaa kummajaiseksi - väärään paikkaan eksyneeksi.
Samalta minusta tuntui publiikissakin.
Ortodoksien kuorolaulanta sai minut tyrskähtelemään ja pärskähtelemään naurusta. Luulen, että se ei kuulunut asiaan, koska virsissä puhuttiin armosta ja kärsimyksestä.
Dekaanin puhe oli minusta tuskastuttavan pitkä ja turhanpäiväinen. Sen aikana ehdin pureskella kaikki kynsinauhani ja aiheuttaa verenvuodon molempiin peukaloihini repiessäni kuivunutta nahkaa liian syvelle.
Niin kuin edeltä onnistut varmasti huomaamaan on minun elämässäni opiskelu ollut kaikkea muuta kuin ykkössijalla.
Silti olen hieman melankolinen, haikea.
Mietintämyssyn kiristely johtunee väistämättömästä muutoksesta.
Tälle koiralle tarvitsee opettaa uusia temppuja.
18 vuotinen opiskelijaura on tältä erää takana.
Vaihtoehtojen tajunnanräjäyttävä määrä vetää neiti maisterin varsin hiljaiseksi.

torstai 22. toukokuuta 2014

22514

Viivin perhe kasvoi yhdellä päällä ja neljällä jalalla eilen illalla kellon käydessä varttia yli kymmentä.
Nanni varsoi mustan pikkumiehen tuntia vaille kymmenen vuotta sen jälkeen kuin ensimmäinen oma hevoseni Moona syntyi.
Syntynyt orivarsa, jota Kostiksi kutsumme on ensimmäinen virallisesti oma kasvattini.

Syntymä on ihme.
Aina yhtä pysäyttävä ja hämmentävä kokemus.
Yritän siirtää tunteeni sanoiksi, mutta jokainen ilmaus tuntuu liian vaisulle.

Tässä me nyt olemme - päätyneinä kulkemaan yhtä matkaa.


tiistai 20. toukokuuta 2014

20514



Miltä se nyt tuntuu olla 25?
Niin minulta kysyttiin.
Jos kysyttäisiin 15-vuotiaalta Viiviltä, olisin sanonut empimättä vanhalta.
Tänään en ensin osannut sanoa mitään.
Minusta tuntui aikalailla samalle kuin eilen 24-vuotiaana.
Jäin kuitenkin miettimään asiaa.

Vaeltelimme Moonan kanssa pitkin Torsan harjuja.
Lämpö hyväili meitä.
Moona lompsi leppoisasti omaa tahtiaan.
Ilta-aurinko maalasi taivaanrantaa järven vastarannan yllä.
Oloni oli tyytyväinen.
Ajattelin, että jestas tässä on hyvä olla.
Sillä hetkellä en ollut todellakaan elämäni kunnossa eikä ollut ratsunikaan.
Olin hieman nuutunut helteen ja sijaisopepäivän sekä juoksutreenin jäljiltä.
Moona oli liian lihava.
Minä puolestani liian laiha.
Vaillinaisuuksista huolimatta hetki tuntui tarkoituksenmukaiselta ja oikealta.
Jos tältä tuntuu olla 25, niin minusta 25 tuntuu vallan ihanalle.

sunnuntai 18. toukokuuta 2014

18514



Kun kuulen vanhan suosikkini radiosta.
Kun haistan kahvin tuoksun aamulla.
Kun huomaan tutun maamerkin oltuani eksyksissä.
Kun maistan ensimmäisen höyryävän lusikallisen keittoa ulkona palelemisen jälkeen.
Kun kello soittaa vapauttavan äänimerkin pitkäveteisen tunnin päättymisen merkiksi.
Kun minua halataan odottamatta ilman erityistä syytä.

Otetaan edellä luettelemani tunteet ja lasketaan yhteen niistä kertyvät positiivisuus hyrinät.
Sille minusta tuntuu.
Ei siksi, että saavutan pian neljännesvuosisadan iän, vaan siksi, että se on syy laittaa pöytä koreaksi ja kutsua minulle merkittäviä ihmisiä lähelleni.
Kuinka onnekas olenkaan.
Toiset heistä kohtaan päivittäin, toiset muutaman kerran vuodesta.
Heidän kanssa minun on hyvä olla.
Kun ajattelen heitä, hymyilen ja silmäni säihkyvät kuin safiirit.

tiistai 13. toukokuuta 2014

13514

Tänään rapsahti 40 opintopistettä merkiksi hyväksytystä pro gradu -tutkielmasta.
Olen suorittanut kaiken vaadittavan ja vähän enemmänkin filosofian maisterin tutkintoon.
Onko olo helpottunut?
Ei ole.
Eniten hirvittää kaikki.
Muutos.
Epävarmuus.
Pärjääminen.
Jaksaminen.
Satatuhatta ajatuksenpoikasta töytäilee aivoissani.
Onnellista on, että kaikkia aatoksia ei tarvitse setviä tänään.
Huomenna on uusi päivä ja kenties hieman selkeämmät sävelet.


sunnuntai 11. toukokuuta 2014

11514

Tänään on se päivä, kun jokaisen äiti tuntuu olevan ihana, ymmärtäväinen ja viisas, eikä koskaan nalkuttava, ärsyttävä, kaikkitietävä tai määräilevä.

Minun äitini on levoton. Ei sillä tavalla hieman ripeä liikkeissään, vaan oikeasti samaa tasoa ellei pahempi kuin viidesluokkalaiset vilkkaat pojat. Äiti malttaa istua hiljaa paikallaan (jos on mielenkiintoista kuunneltavaa) noin kolme ja puoli minuuttia ja (jos on tylsää asiaa) puolitoista minuuttia. Elinvuosien myötä äiti pystyy kontrolloimaan töhötystoimintaansa hieman paremmin kuin edellä mainitsemani vitosluokkalaiset. Lähtötaso huomioon ottaen pieni itsehillintä siirtää äitin ainoastaan kategoriasta hyperaktiivinen erittäin levottomaan. Välillä se ärsyttää minua suunnattomasti.

Minun äitini on jääräpäinen. Jos hän on pyytänyt apua jossain asiassa, eikä ole sitä saanut samantien, äiti menee ja tekee itse ja tokaisee jälkikäteen ei tässä apua tarvittu, turha ruikuttaa jälkikäteen, että olisit voinut auttaa. Äiti tekee asiat valitsemallaan tavalla, vaikka olemassa olisi a. helpompia b. nopeampia c. järkevämpiä keinoja. Olen tässä suhteessa aivan samanlainen kuin äitini. Olemme ajoittain kuin kaksi pässiä jotka hakkaavat päitään yhteen, koska kumpikaan ei voi nöyrtyä omista periaatteistaan (olivatpa ne sitten kuinka huonoja tahansa).

Haluatko kuulla vielä pidemmän listan? Kyllä äitini on myös hullun (jopa tyhmän) rohkea. Hänellä on taipumusta polttaa itsensä aivan loppuun. Lisäksi äiti on perso makealle ja hän jatkaa jaksamistaan herkuilla, josta taas seuraa alttius lihomiseen. Minun äitini on tänään sekä huomenna ja eilen muutakin kuin hempeiden äitienpäiväkorttien korulauseiden mukainen täydellisyys. Äitini on ihminen ja äitiyden lisäksi paljon muutakin.

Minulle hän on kuitenkin aina ensimmäiseksi äiti. Toisaalta äitinä olemisen lisäksi hän edustaa minulle lukematonta määrää muita asioita ja ominaisuuksia. Rakastan häntä edellä mainituista vähemmän positiivisista ominaisuuksista huolimatta ja myös juuri niiden takia, koska ne tekevät hänestä hänet.

Äiti on minulle ihminen, jonka seuraan hakeudun mielelläni. Hän on pelkällä läsnäolollaan valo, joka saa minut tuntemaan itseni vahvemmaksi. Luotan äitiin niin paljon, ettei hänen seurassaan tarvitse yrittää mitään enempää, riitän tällaisena. Tällaiset ihmissuhteet ovat käsittääkseni se mitä kutsumme elämän suolaksi.

sunnuntai 4. toukokuuta 2014

4514



Olen intohimoinen sudokujen ratkoja. Minulle ei riitä pelkkä sudokujen ratkominen, vaan haastan itseäni milloin ratkomaan sudokuja aikaa vastaan tai milloin täyttämään niitä erilaisten laatimieni sääntöjen mukaan (esimerkiksi ensimmäiseksi on ratkaistava kaikkien numero ykkösten paikka, sitten kakkosten jne).

Tarkoitukseni ei ole kirjoittaa sudokuista, vaan aloitus oli kömpelö aasinsilta numeroihin. Luulen, että meille ihmisille on jollain tapaa sisäsyntyistä luokitella maailmaa. Luokitteluihin käytämme erilaisia kaavoja, mitta-asteikkoja ja lukuja, vaikkemme olisikaan erityisesti matemaattisesti lahjakkaita. Matemaatikot ovat tässä suhteessa aivan oma lukunsa, mutta käsitykseni mukaan meistä jokainen tulee määritelleeksi ja määritellyksi lukujen avulla.

Minulla on henkilöturvatunnusta, syntymäaikaa, opintopisterekisteriä ja palkkasummaa. Minua on myös mitattu lukemattoman monta kertaa. Pituutta 164 senttiä ja painoa siinä hieman alle 50 kiloa riippuen hieman siitä kuinka on tullut viime päivinä elettyä. Olen mitannut sykettäni. Maksimisykkeen saan hieman yli 200. Leposyke on noin 45. Olen laskenut päivän aikana ottamiani askeleita. Olen mitannut vatsanympärystäni mittanauhalla. Olen kokeillut montako kertaa jaksan vetää leukoja. Olen laskenut kuinka monta kaloria syön päivässä.

Lukuja, määritelmiä ja tilastoja. Näyttää siltä, että en olekaan soluista vaan numeroista muodostunut kokonaisuus. Miksi lasken ja mittaan? Ja vielä suurempi MIKSI annan lukujen ohjata sitä, millaisena koen ja arvotan itseni.

Villi veikkaus: kontrolli. Kategoriat ja määritelmät luovat tunteen hallinnasta. Haluan niin valtavasti mahtaa kaikelle jotain. Näin omia ajatuksia kaiveltuani vähän luulen, että lukujen tarjoama kontrolli on yhtä kusetusta. Valitessani itseni mittaamisen en suinkaan valitse vapautta hallita omaa elämääni, vaan armottoman lukujen ja mittaamisen kuristuspannan.

Olenko parempi ihminen, jos syön 2000 kalorin sijasta 1800 kaloria?
Olisinko menestyneempi, jos olisin 164cm sijasta 174cm pitkä?
Olisinko onnellisempi, jos painaisin 49 kilon sijasta 47 kiloa?

Tiistaina 6.5. vietetään syömishäiriöliiton ÄLÄ LAIHDUTA -päivää.

Pidettäiskö se vapaapäivänä kaikenlaisesta mittailusta ihan joka suhteessa?
 

torstai 1. toukokuuta 2014

1514



Viimeksi avauduin aiheesta kilpaileminen.
Tänään olisi asiaa aiheesta ihan jotain muuta.
Ihan jotain muuta on kiitollisuutta ja onnellisuutta hevosten ystävyydestä.

Itken ja nauran yhtä aikaa hevoseni hölkätessä kentällä rentona ja höyhentäkin kevyemmällä ohjastuntumalla.
Moona maiskuttelee kuolaimia. Meidän kielellämme se tarkoittaa 
minulla on kivaa, minusta tuntuu turvalliselle sinun kanssasi, näin on hyvä olla.

Illalla viiletän vieraskentällä herra hevosten kanssa.
Molemmat ovat riehakkaita. Ajoittain he etenevät nopeammin kuin on soveliasta.
Ei haittaa. Aikuisten hevosten ilakointi kertoo minulle 
kanssani on mukavaa, saan tuoda iloa.

Nämä hetket ovat arvokkaampia kuin lottovoitto, maailmanmestaruus ja Applen brändi, yhteensä.